Talonpojan tawarat

Oletko koskaan kuullut kylänkapulasta tai suosuksista? Mitä mahdettiin tehdä pläkkilyhdyllä ja kaulauslaudalla? Kuinka sujui meno luuluistimilla?Tutustu Talonpojan Tawaroihin, niin tiedät!Tälle sivustolle koottu perinnetieto on osa Kiiminki-Seura ry:n tekemää kotiseututyötä.

Löydät Talonpojan Tawarat myös Instagrammista!

Tawarat

Kuvagallerian esineet ovat olleet aiheina paikallislehti Rantapohjassa ilmestyneessä juttusarjassa "Kuukauden esine". Kussakin jutussa esitellään jokin vanha esine tai työkalu, joka tiukoin tai vähän löyhemmin tarinasitein liittyy Kiiminkiin.Esineisiin liittyvät jutut pääset lukemaan kuvia klikkaamalla.

Kirjoittajasta

Esinekokoelman ja tekstien takana on Kiimingin Alakylässä vuonna 1953 syntynyt rakennusinsinööri ja historian harrastaja Eino Mikkonen.Einoa ilahduttavat erityisesti jokakesäiset esinelöydöt oman kotitörmän maaperästä.

Kiiminki-Seura ry

Kotiseutuyhdistys Kiiminki-Seura ylläpitää kotiseutuhenkeä lisäämällä kotiseutu- ja perinnetietoutta sekä vaalimalla paikallista kulttuuria. Seura haluaa kunnioittaa ja arvostaa sitä työtä, mitä kukin sukupolvi on tehnyt oman kotiseutunsa hyväksi.Kiiminki-Seura on perustettu vuonna 1999. Yhdistyksen toimialueena on Oulun kaupungin suuralueet Kiiminki ja Jääli, eli entisen Kiimingin kunnan alue.Kiiminki-Seura järjestää mm. kotiseutuiltoja, tekee kotiseuturetkiä, harjoittaa julkaisutoimintaa ja tallentaa historiaa.

Kylänkapula eli oltermanninkapula

Oltermanninkapula oli kylänvanhimman ”valtakirja”, puinen sauva, johon oli leikattu oltermannipiirin talojen puumerkit.Oltermanninkapulat toimivat Pohjanmaalla viestintävälineinä, joiden välityksellä kutsuttiin kylän miehet kyläkokouksiin, palojen sammuttamisiin, petojahteihin ym. yhteistoimintaa vaativiin tehtäviin. Kapulan lähetti liikkeelle kyläkokouksessa määräajaksi valittu kylänvanhin. Kun kapula ja sen mukana seurannut tiedonanto oli tuotu taloon, oli talonväen huolehdittava sen toimittamisesta viipymättä edelleen seuraavaan taloon. Täyden kierroksen jälkeen kapula palasi takaisin kylänvanhimmalle. Jos joku laiminlöi kapulan kuljettamisen tai ei noudattanut kapulan kutsua oli rangaistuksena sakkoa.Alun perin tiedonannot välitettiin suusanallisesti. Kun luku- ja kirjoitustaito 1800-luvun puolivälin jälkeen yleistyi, ilmaantui perinteisten kyläkapuloiden rinnalle ontoksi sorvattuja kapuloita, joiden sisään kirjallinen viesti voitiin sijoittaa. Linnun sulan liittäminen kapulaan tarkoitti erityisen kiireellisesti toimitettavaa viestiä.Kylänkapulaa voitiin käyttää myös eräänlaisena vuorokapulana talojen välillä. Esimerkkinä voidaan mainita Ii-Kiiminki alueelta holliruotu, jossa manttaalitalojen ryhmillä oli velvollisuutena matkustajien ja postin kyyditys, jota ruodut vuorollaan hoitivat toimittamalla miehiä ja hevosia määräajaksi kestikievareihin Ukkola, Mannila, Kivari ja Kauppila.Oltermannihallinto syntyi Suomessa vuoden 1742 kyläjärjestysohjeeseen perustuen. Tämän hallinnon valta-alueeksi muodostuivat Etelä- ja Keskipohjanmaan kylät. Pohjois-Pohjanmaallekin oltermannihallintoa pyrittiin istuttamaan 1700-luvun puolivälissä.Ongelmana oli maan kieliolot. Vaikka mallikyläjärjestyksestä tehtiin lopulta useitakin suomennoksia, valmistuivat ne hitaasti ja niistä oli jatkuvaa puutetta. Oulun ja Kajaanin läänin maaherran aloitteesta syntyi 1820-luvulla koko lääniä varten yhteinen kyläjärjestysehdotus ja useita paikallisia kyläjärjestyksiä, jotka vähän elvyttivät paikallista kylähallintoa eri puolilla lääniä.Kylänkapulan rinnakkaisnimiä:
Vanhimman kapula
Merkkisauva
Valtikkasauva
Oltermanninkeppi
OltermanninsauvaLähteet:
Wikipedia
Kallio Reino: Pohjanmaan suomenkielisten kylien oltermannihallinto
Vuorela Toivo: Kansanperinteen sanakirjaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa syyskuussa 2021.

Kaulauslauta ja -tukki

Kaulauslautaa ja -tukkia on käytetty ennen mankelin yleistymistä pellavaisten ja puuvillaisten liinavaatteiden silittämiseen. Kaulaus-sana tulee ruotsin kielen sanasta kavla. Tästä voi päätellä, että lauta rantautui Suomeen Ruotsista. Museoiden kokoelmien vanhimmat kaulauslaudat ovat 1600-luvulta, jolloin viimeistään kaulaaminen on tullut yleiseen käyttöön Pohjanmaan vauraimmissa taloissa.Kaulauslauta on suora tai pohjasta hieman kupera leveähkö lauta, jonka pituus on vajaa metri. Kahvan paikka on laudan päässä tai keskellä. Usein kahvan lisäksi laudassa on ollut nuppi tai harjamainen kohoke helpottamassa kaulaustyötä.Itäsuomelaiset laudat ovat olleet kuperampia kuin länsisuomalaiset johtuen kahvan paikasta. Itäsuomessa kaulauslaudan pohja on voitu myös hammastaa vaakasuunnassa paremman kaulauspidon saamiseksi. Hammastettuja lautoja alettiin valmistaa vasta 1700-luvun lopussa.Nyt esiteltävässä toisessa laudassa, joka on kauttaaltaan koristeleikattu, esiintyy 1600-luvun
vuosiluku. Toinen kaulauslaudoista on kovin mystinen. Lukuisten vuosilukujen joukossa vanhin lukema on 1724. Erikoiseksi laudan tekee monet puumerkit ja nimikirjaimet, jotka vaikuttavat kukin olevan omakätisesti veistettyjä. Merkkien lukumäärä kertoo, että taustalla on kelpo kyläkunta. Hyvänä arvauksena on se, että lauta on toiminut varsinaisen tehtävänsä jälkeen kylänvanhimman eli oltermannin kapulana, johon on veistetty oltermannipiirin talojen puumerkit.Tukki viimeisteltiin aina sileäksi, mutta lauta koristeltiin useimmiten ainakin vuosiluvulla, puumerkillä tai nimikirjaimilla. Kaulauslautaan on voitu kaivertaa näiden lisäksi ornamentteja, onnea tuovia hannunvaakunoita, viisikantoja tai kukkakuvioita. Leikkauksin koristetut tarveesineet olivat maaseutukylissä hyvin suosittuja morsiuslahjoja. Sulhaskokelas osoitti morsianehdokkaalle esineen avulla kyvykkyytensä koristeellisiin kättentöihin. Mikäli kosiolahjan antaminen ei johtanut alttarille asti, palautti tyttö sen antajalle takaisin, mutta sulhanen ei koskaan antanut samaa lahjaa uudelle neidolle.Pellavaiset liinat kaulataan kosteina, puuvillaiset siliävät myös kokonaan kuivina. Liinavaate kiedotaan tukin ympärille tiukasti. Kaulauslaudalla painetaan kaulaustukkia penkkiä tai pöytää vasten ja samalla rullaten edestakaisin kunnes vaate on silinnyt. Tukin poistamiset jälkeen voitiin vaate vielä painaa kaulauslaudalla kaappiin laittoa varten litteäksi.Pienikoisten ja hienompien vaatekappaleiden kanssa käytetään erillistä kaulausliinaa, joka suojelee tekstiiliä pitämällä sen paikoillaan.Kaulauslaudan ja -tukin rinnakkaisnimiä:
Mankelilauta
Kauluulauta
Kaulookarttu
Kaulauspölikkä
KaulookoippuraLähteet:
Sirelius Uuno: Suomen kansanomaista kulttuuria
Vuorela Toivo: Suomalainen kansankulttuuri
Vuorela Toivo: Kansanperinteen sanakirjaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 14.10.2021.

Teurastajan puukkosetti

Vanhan kansan vuodenkiertoon kuului se, että karjan määrää vähennettiin teurastuksilla syksyisin niin, että talveksi jäi ruokittaviksi vain välttämättömimmät elukat. Teurastukset pyrittiin ajoittamaan Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinpäivän (6.11.) väliseen aikaan.Teurastus aloitettiin aamuhämärissä naapureilta salassa, jottei kukaan kademielinen päässyt katsomaan teurastusta pahalla silmällä. Tämä olisi voinut tyrehdyttää verenjuoksun ja siten pilata lihat.Vielä 1800-luvun lopulla on ollut osissa Suomea yleistä suorittaa teurastus asuintuvassa. Lampaat, vasikat ja siat teurastettiin lounaisessa Suomessa saunassa.Lihat säilöttiin pääasiassa suolaamalla puisiin tiinuihin. Myös makkaroita valmistettiin ja osa lihoista savustettiin.Teurastuksessa saatiin lihan ohessa verta ja sisäelimiä, joista valmistettiin monenlaisia erikoisherkkuja. Laajasti tunnettiin ns. tappajaiskeitto, johon pantiin sisäelimiä, juureksia sekä verestä ja jauhoista leivottuja palleroita eli mykyjä. Sisäelimet pilaantuvat nopeasti, joten ne oli käytettävä ruoaksi heti. Verestä ja jauhoista voitiin paistaa myös veripalttua. Verimakkaroita valmistettiin, sylttyjä keitettiin ja lampaan päästä erityistä lampaanpääsylttyä.Lampaat tainnutettiin kirveen kamaralla, mutta siat päättivät juoksunsa pistoolin laukaukseen. Kiimingin Alakylässä pistoolimiehenä toimi Rauhalan Nikke alias Niilo Katiska, joka hoiti raskaansarjan teurastukset kylällä 1950 ja 60-luvuilla.Nyt jo vanha äijä kertoi tarinaa kylällä eräästä sian teurastuksesta, johon ei Nikke joutanutkaan mukaan. Isäntä valmisti sialle viimeiseksi ateriaksi jauhovellin, jolla oli tarkoitus rauhoittaa sika paikoilleen. Sika aavisteli kuitenkin jotakin ja liikahteli sen verran, että lekan eka isku ei osunutkaan täydellisesti. Ennen kuin sika oli tainnutettu seuraavalla iskulla ehti se kiljua ja sätkiä niin, että se järkytti kovin pienen pojan, joka valmistui tehtäväänsä vispilän ja astian kanssa ottaa siasta laskettava veri talteen.Perimätieto tietää kertoa, että kotiteurastusten loputtua kylällä, heitti Nikke pistoolinsa Autionlampeen, jottei se ole vaaraksi jälkipolville.Lähteet:
Suullinen perimätieto
Maatalousmuseo SarkaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 11.11.2021.

Poron länget 1900-luvun alusta

Kuva 1: Poron länget.
Kuva 2: Porokyyti määränpäässä Oulussa. Tämä kortti on lähetetty neiti Wilhelmiinalle Liminkaan vuonna 1908.
Kuva 3: Porokyyti matkalla Ouluun. Tämä kortti on lähetetty miss Augustalle Pohjois-Amerikkaan vuonna 1902.

Kahdesta puisesta puolikaaresta koostuva vetovaljaiden osa, joka puetaan poron kaulalle. Länkien ulkopuolet on koristekuvioitu kaiverruksin, joita on korostettu tumman ruskealla. Länkien keskelle on veistetty kaksi suorakaiteen muotoista reikää, joihin voitiin kiinnittää nahkaiset hihnat eli rahkeet. Länkien molemmissa kappaleissa on alaosassa vierekkäin kaksi reikää ja yläosassa toisessa puolikkaassa reikä ja toisessa lovi kiinnitysremmejä varten.Kuvan länkien alkuperä ei ole tarkasti tiedossa. Saamelaismuseo Siidan kokoelmissa on vastaavalla tavalla koristekuvioidut länget ja ne on löydetty Enontekiöltä.Aikojen alusta aina 1940-luvulle kulki yli-iiläisten talvitie Ouluun Kiimingin Alakylän kautta. Porokyyti oli tuolloin talvella ylimaista tulevilla suosituin kyytimuoto. Toki poikkimaitse kulkien matka oli myös lyhyin ja taloudellisin. Reitti kulki Yli-Iin kyliltä Hetejärvelle ja sieltä Tervolan, Mikkosen, Nurmijärven ja Tuiranhovin kautta Ouluun. Toinen reitti kulki Hetejärveltä Honkasen, Ristikankaan, Hämeenjärven ja Tuiranhovin kautta Ouluun. Kaupunkimatkojen kestäessä useampia päiviä tarvittiin matkan varrelta yöpymispaikkoja, joita tarjosivat edellä mainitut talot.Ristikankaan Ristilässä yösijan tarjosivat Antti ja Jenni Päkkilä. Vielä 1950- ja 60-luvun taitteessa Päkkilän vanhan tallin seinällä olivat tallessa Jennin asettamana kyltit, joissa annettiin ohjeita yöpyjille sekä hinnastot rehuista ja yösijoista.Historian kirjat kertovat, että virallisissa kievareissa vuonna 1892 ”Yhden hengen yö-sia” maksoi 60 penniä ja ”Talli-sia hevoselle yöksi” 25 penniä, vuonna 1916 taksat olivat kolminkertaiset.Muistona yli-iiläisten kaupunkimatkoista jäi Vanhan Mikkosen talon ylisille täysi sarja poron vetovaljaita ja porohärän sarvet. Tämä on täytynyt tapahtua jo ennen sotia 1930-luvulla, jonne ei enää tämän päivän muistelijoiden aatos yllä. Lieneekö ajohärän kohtaloksi tullut teloa sorkkansa talvihämärässä piikkilanka-aitaan ja sen myötä joutua Mikkosen Annan ja Matin pataan.Poron vetovaljaiden osat:Puiset länget, pehmusteina poronkarvalla täytetyt nahkatyynytTäysinahkaiset rahkeet, kiinnitys remminjakajalla vatsapuuhun ja selkävyöhönLeveä selkävyö, alapuoli nahkaa ja päällinen usein punasta ja vihreää huopakangastaTäysinahkainen vuottoraippa eli vetohihnaa, jonka päässä lenkki, kiinnitys vatsapuuhunVatsapuu eli luokkiLähteet:
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia
Saamelaismuseo SIIDA
Suullinen perimätietoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 16.12.2021.

Luuluistimet 1800-luvulta

Kuva 1: Luuluistimet ja nahkatossut sekä piikkipäinen sauva.
Kuva 2: Kust. Oy Otavan koulutaulussa vuodelta 1910 "Maakulkuneuvot" luuluistimet esiintyy keskellä taulua suksien alapuolella. Järven jäällä kaksi nuorta luistelijaa etenee vinhasti. Toinen käyttää apunaan kahta jääpiikkisauvaa, toinen purjetta.
Kuva 3: Vuodelta 1555 peräisin olevassa kuvituksessa kaksi suomalaista metsästäjää luistelee luuluistimilla lumettomalla jäällä.

Kuukauden esineenä ovat Perämeren eteläisen osan rannikkokylästä peräisin olevat luuluistimet. Ne on tehty hevosen tai lehmän reisiluusta, jonka alapinta on hiottu sileäksi ja keulapää loivasti kaarevaksi. Luun yläpinnasta on veistetty pyöreys pois ja jätetty pinta karkeaksi, jotta se sopisi hyvin lapikasta vasten. Luistimen päähän on jäänyt luontevasti luun nivelestä muodostuva nokka. Luistimet on ajoitettu varovasti 1800-luvulle, sillä iän määritteleminen tässä tapauksessa on kovin vaikeaa.Luistimen historiaa tutkineen prof. Tauno Perälän mukaan luistelu alkoi yli kaksituhatta vuotta sitten pronssikaudella. Tällöin kalastajametsästäjät keksivät sitoa nahkatossujensa pohjaan hirven sääriluun päästäkseen nopeammin jäätä pitkin saaliin kimppuun. Kalliotaiteessa tunnetaan joitain luistelukuvia, jolloin luistelun historia olisi jo 4000 vuoden mittainen.Museoviraston mukaan Suomesta ei ole löydetty kivikautisia luisia luistimia. Toistaiseksi vanhin on löytynyt Turun seudulta Liedosta. Luistin ajoittuu viikinkiajalle eli noin tuhannen vuoden taakse.Ruotsalaisen 1500-luvulla eläneen historioitsijan Olaus Magnuksen teoksessa, Pohjoisten kansojen historia, on mainio piirros luistelijoista ja hiihtäjästä. Kuva on mainio senkin tähden, että luistelijat huppupuvuissaan muistuttavat kovin tämän päivän retki- tai kilpaluistelijoita. Olaus Magnus kirjoittaa, että luuluistimet olivat paljon joutuisammat kuin raudasta valmistetut, etenkin jos hiotut hirvenluuluistimet oli voideltu sian ihralla.Luuluistimia oli kahta sorttia, reiällisiä ja reiättömiä. Nyt esiteltävät luistimet olivat sopivat harjaantuneille luistelijoille, jotka eivät hihnoja tarvinneet. Niiden päälle vain astuttiin ja eteenpäin työnnettiin rautapiikillä varustetulla sauvalla tai keihäällä.Aina käytettiin sauvaa, oli luistimissa hihnat tahi ei, sillä luistimilla ei potkittu niin kuin nykyluistelussa, vaan eteenpäin päästiin vain sauvalla työntelemällä niin kuin historioitsija Olaus todisti. Piikkipäinen sauva oli muinoin tärkeä kapine jäällä liikkuvalle. Tämän päivän kulkijalle se olisi yhtä tärkeä jään vahvuuden tarkistamiseen ja jäihin vajotessa.Luuluistimet olivat hyvin pitkään talvisen meren ja järven jäällä liikkujien käytössä. Suomen länsirannikolla luilla luisteltiin aina 1900-luvun alkuun saakka.Lähteet:
Olaus Magnus: Pohjoisten kansojen historia
Museovirasto
Suomen kansallismuseoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 20.01.2022.

Jääsaha, justeeri

Jääsaha sekä leikekuva jäännostosta Kiimingin Alakylässä 1920-luvulla. Kuva skannattu teoksesta "Perinnealbumi, Pohjois-Pohjanmaa".

Kuukauden esineenä on alun perin metsätyövälineeksi teollisesti valmistettu saha, jossa on iso hammastus. Valmistusaika ajoittuu vuosien 1900- 1950 väliselle ajalle. Sahan pituus on 146 cm ja leveys keskeltä 15 cm. Leveä terä kapenee symmetrisesti molempiin päihin, joihin on niitattu metalliholkit puisia kaksipuolisia kädensijoja varten. Saha on ollut käytössä Kiimingin Alakylässä Vanhan Mikkosen talossa.Kevättalvella oli aika nostaa jäitä maatilan varastoon lämpimiä kesäkuukausia varten. Jäitä tarvittiin erityisesti maidon viileänä pitämiseen ennen maidon jäähdyttimien käyttöönottoa. Maitotonkat upotettiin vesialtaisiin, joiden vesi pidettiin kylmänä lisäämällä altaaseen päivittäin jäälohkareita. Jäätä säilytettiin sahanpuruilla täytetyssä laarissa navetan yhteydessä olevassa liiterissä.Jäiden nosto ajoitettiin tammi-helmikuuhun, jolloin jäät olivat paksuimmillaan. Tuohon aikaan riitti jo valoa ja oli kovia pakkasia.Ensin tehtiin rautakangella ja kirveellä reiät, joista päästiin aloittamaan sahaaminen. Lohkareet olivat kooltaan 60 senttisiä, reilun metrin pituisia ja jään paksuus vähintään puoli metriä. Lohkareet vedettiin jäälle tarkoitusta varten tehdyllä pitkällä puukelkalla, joka laitettiin vedessä lohkareen alle ja vedettiin hevosvoimin jäälle.Esko Antinpoika Mikkonen muisteli nyt esiteltävän esineen käyttöä metsätöissä sekä jään nostossa 1960-luvun ekavuosina. Tukkipuut sahattiin hetkessä nurin vuorovedolla, kun sahan molemmissa päissä oli pystyvät miehet: isä ja rippikouluikäinen poika. Toisin oli jään sahauksessa, se oli yhden miehen työtä. Työparin saaminen sahan toiseen päähän oli kovin haastavaa.Mikkosen jäät sahattiin Kontionkosken yläpuolelta, koska kosken niskassa jään laatu oli parasta teräsjäätä. Ensimmäiset lohkareet työnnettiin jään alle, jotta nostaminen oli yleensä mahdollista. Teräskettingin silmukka kiedottiin lohkareen ympäri, pari parrua laitettiin vedessä lohkareen alle ja veto hevospelillä jäälle. Jään alla oli niin vähän vettä, että parrut ulottuivat joen pohjakiviin.Sattuipa kerran säikky Liina-Tamma pelästymään jään päälle noussutta vettä niin, että säntäsi suin päin kohti lähintä rantaa. Vauhti pysähtyi rysähtäen jyrkkään Kontion törmään. Onni oli mukana tässä onnettomuudessa, vain aisat menivät pirstaleiksi.Lähteet:
Suullinen perimätieto
Maatalousmuseo SarkaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 24.02.2022.

Hirvenhiihtäjän sukset

Kuvassa olevat hirvenhiihtäjän sukset ovat Pohjois-Pohjanmaalta. Suksien pituus on tasan 5 kyynärää (295 cm), tasapariset, leveyttä neljä tuumaa, pohjassa on leveä ura eli olas. Kuvassa on mukana kiiminkiläisen ”muinaissuksen” puolikas, löytöpaikkana Kiiminkijoen pohja Kontionkosken yläpuolisessa suvannossa.

Suksi syntyi muinoin, vähintään 8 000 tuhatta vuotta sitten, tarpeesta kulkea lumisessa maastossa, eritoten ravintoa hankkiessa. Vanhimmat tunnetut suksien jäänteet on löydetty Venäjältä.Sallasta on tehty Suomen vanhin muinaissuksilöytö, jonka ajoitus on myöhäinen kivikausi noin 3 300 vuotta eaa. Muinaissukset valmistettiin lylymännystä, kaarevaksi kasvaneen männyn kuperasta puolesta, jossa puuaines oli tiheäsyistä, hyvin kovaa ja läpeensä pihkaista.Varhaisimmat sukset olivat tasaparisia, eripariset lyly ja kalhu lienevät tulleet käyttöön jo rautakaudella. Lyly oli pitkä pohjastaan siloteltu luistosuksi ja kalhu puolestaan lyhyempi ja leveämpi pohjastaan karkea potkusuksi. On esitetty, että epäpariset sukset olisivat syntyneet kovatempoiseen hirvieläinten ajometsästykseen, jossa metsästäjän täytyi päihittää keväthangella peura nopeudessa.Useat muinaissuksimallit säilyivät aina 1800-luvun lopulle. Tällöin alettiin järjestää hiihtokilpailuja ja suksi muuttui nopeasti mitoiltaan, muodoltaan ja materiaaliltaan.Nyt esiteltävät sukset ovat Pohjois-Pohjanmaalta ja perimätiedon mukaan hirvenhiihtäjän käytössä olleet. Suksien pituus on tasan 5 kyynärää (295 cm), tasapariset, leveyttä neljä tuumaa, pohjassa hyvinkin leveä ura eli olas.Suksien keskikohta eli päläs on kohotettu ja siihen on tehty reikä, johon on pujotettu nahkaiset mäystimet. Päläs on alun perin pinnoitettu nahkalla, josta todisteena löytyy vain kiinnityskohtien jäljet. Suksien kärjet on koristeltu viivarasterikuvioin. Suksisauva on tehty kuusennäreestä ja sompana puukiekko, joka on kiinnitetty sauvan päähän puusokalla. Rautaa on kiinnitetty sauvan molempiin päihin. Suksien ja sauvan valmistusaika ajoittuu vuosien 1880–1930 väliselle ajalle. Keihäänkärjen ikä on yli kaksisataa vuotta.Esittelykuvassa on mukana kiiminkiläisen ”muinaissuksen” puolikas. Löytöpaikkana on ollut Kiiminkijoen pohja Kontionkosken yläpuolisessa suvannossa. Alkuperäinen pituus on ollut vajaat neljä kyynärää (230 cm). Suksen pohjassa on noin kahden sormen levyinen olas. Kärki on koristeltu pituussuuntaisin urituksin. Suksi on ollut tasalevyinen ja tasapaksuinen ilman jalansijan korotusta.Muinainen hiihtäjä lienee sortunut sohjoiseen jokeen. Jään alle sotkeutuivat suksetkin, hyvä jos henkiriepu säilyi.Hyviä hiihtokelejä Hugo Sandbergin luokituksen mukaan:Riivanne, kun talvella suvennut ja sitten sen verran kylmennyt, että suksi vähin painuu.Siidekeli, kun talvella jäätohjuinen sade on muodostanut lumelle liukkaan jääkerroksen.Kuurakeli, kun talvella sumuilmalla jäisiä kiteitä muodostuu lumelle.Vienohanki, talvilauhan jälkeen muodostunut hanki.Vitihanki, keväthangelle sulanut viti, jolla suksi kylmänteen aikana liukkaasti luistaa.Kovahanki, lylysuksen paras keli kevättalven aamuna.Lähteet:
Suullinen perimätieto
Sandberg Hugo: Hiihtourheilu Suomessa, 1891Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 24.03.2022.

Veteraanin sotamuisto 1808–1809

Kuvassa ”veteraanin” polvella on venäläinen piilukkokivääri vuosimallia 1798. Oikeassa kädessä on Suomen sodassa palvellut pistimellä varustettu ruotsalainen piilukkokivääri vuosimallia 1775.

Kansallista veteraanipäivää vietetään vuosittain huhtikuun 27. päivänä Suomen sotaveteraanien kunniaksi ja muistoksi sodan päättymisestä ja rauhan alkamisesta. Lapin sota päättyi tuona päivänä vuonna 1945.Nyt esiteltävä esine liittyy sotaan, joka päättyi yli kaksisataa vuotta sitten. Kyseessä on ruotusotamies Matin sotasaalis, venäläinen piilukkokivääri, vuosimalli 1798. Jalkaväkimallia, kaliiperi noin 8 linjaa eli 21 mm, valmistettu todennäköisesti Tulassa. Piipussa vasemmalla puolella kyrillisin kirjaimin ”HP”. H = asetarkastajan sukunimen ensimmäinen kirjain. P = priomnaja = hyväksytty. ”EP” = asemestarin nimikirjaimet. Liipasimenkaaren edessä on kaksipäinen kotka, jolla kruunu päässä = valtion leima.Esittelykuvassa kuukauden esine on ”Veteraanin” polvella. Oikeassa kädessä on Suomen sodassa palvellut pistimellä varustettu ruotsalainen piilukkokivääri, vm 1775. Lapikkaiden vieressä on ruotusotamiehen vasikannahkaiset rensselit, joihin on hihnoilla kiinnitetty ruoka-astia ja hukari. Viimeksi mainitut ovat ikänsä puolesta voineet olla jo mukana Suomen sodassa.Tuohon aikaan Suomessa oli palkka-armeija, jonka ylläpidosta suurimman osan kantoivat talonpojat. Sotaväen ylläpito oli organisoitu ruotuihin, joissa 3–5 tilaa ylläpiti yhtä sotamiestä.Alakiimingin kylästä lähti Kemin komppanian mukana sotaan viisi soturia, joista kolme selvisi hengissä. Eli heitä voi kutsua Suomen sodan veteraaneiksi.1 Puitin ruotu: Aatami Matinpk, sotilasnimi Adam Kiming, 49 v, sotilaspalvelusta 27 v.2 Kaattarin ruotu: Kustaa Mursu, sotilasnimi Gustaf Fyhr 31 v, sotilaspalvelusta 5 vuotta.3 Ukkolan ruotu: Mikko Simonpk, sotilasnimi Michell Canon 47 v, sot. palvelusta 17 v.Yksittäisiä taisteluita voitettiin, mutta lopputuloksena Ruotsi hävisi sodan ja Suomi liitettiin Venäjään. Hyvänä onnena voidaan pitää sitä, että tuolloin Venäjää hallitsi valistusajan keisari, jonka lähtöajatuksena oli ottaa Suomi mahdollisimman vähin vaurioin. Tämä johti siihen, että Suomi pääsi harjoittelemaan itsenäisyyttä yli sadan vuoden ajaksi suuriruhtinaskuntana.Ruotutilojen tuli kustantaa sotilaalle: Sotilastorppa, johon rakennettiin n.5,5 m pitkä ja leveä lämmitettävä tupa, aitta sekä pieni navetta. Torpassa piti olla kaalimaa, puoli tynnyrinalaa ruispeltoa sekä kahden heinäkuorman verran niittyä.Sotamies sai ruodulta kuusi hopeataaleria pestirahaa, lehmän, tynnyrillisen viljaa sekä pukukerran, johon kuului sarkatakki, liivit tinanapein, sarkahousut, villasukat, hattu sekä villalapaset. Pukukerta oli tarkoitettu siviilikäyttöön. Lisäksi hän sai vasikannahkaisen repun.Valtio hankki aseistuksen, sotilaspuvun ja varusteet. Vuosipalkka oli 30 kuparitaalaria.Lähteet:
Blomster Tapani: Pohjanmaan rykmentin Kemin komppania 1734–1810
Taflor till Fänrik Ståls sägner med Finska armens uniformer 1808–1809Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 28.04.2022.

Liitupiiput

Kesällä 1986 suoritettiin Oulun keskustassa Isonkadun ja Linnankadun rajaamalla NMKY:n tontilla kaupunkiarkeologisia kaivauksia. Työtä vierestä seuranneena ja löytöihin museolla tutustuneena koin valaistuksen aiheeseen.Asumme Kiiminkijoen varressa vanhalla kotitilalla, jonka historia ulottuu yli neljän vuosisadan päähän. Rouvan kanssa olemme muokanneet Vanhan Mikkosen asuinkenttää kotitarveviljelyn puitteissa. Musta multa on paljastanut runsaasti esinelöytöjä talikon heiluttajalle edellisten sukupolvien sinne hukkaamina tai tunkioille hylkääminä. Liitupiiput ovat olleet helposti havaittavissa valkoisen värinsä ansiosta. Niitä onkin kertynyt ”kenkälaatikollinen” neljän vuosikymmenen aikana.Vaaleasta savesta muotilla ja polttamalla valmistetut pitkävartiset piiput olivat helposti rikkoontuvaa kertakäyttötavaraa, jota ostettiin yleensä tusinoittain. Piipunkopat ja piippujen varren palat ovat olleet tavallisimpia löytöjä kaupunkien 1600- ja 1700-lukujen kulttuurikerroksissa. Nyt on todistettu, että sama pätee myös Kiiminkijokivarren vanhojen talojen tantereisiin.Tupakanpoltto levisi Pohjoismaihin 1600-luvun alkuvuosikymmeninä, mm. 30-vuotisesta sodasta palaavien sotilaiden mukana. Tapa levisi nopeasti kaikkiin kansankerroksiin niin, että asiakirjalähteiden mukaan tupakointi oli yleistä Pohjois Pohjanmaalla jo 1600-luvun lopulla. Tupakkaa polttivat Suomessa sekä miehet että naiset nuoresta pitäen.Piippuja tuotiin Ruotsiin aluksi Englannista, sitten myös Hollannista. Kotimainen piippujen valmistus alkoi Tukholmassa vuonna 1708. Merkittäväksi ruotsalainen valmistus tuli, kun vuonna 1747 tupakkapiiput asetettiin tuontikieltoon. Suomen ensimmäinen liitupiipputehdas perustettiin Helsinkiin vuonna 1757 todennäköisesti Suomenlinnan linnoitustöitä silmällä pitäen. 1800-luvun puolivälin jälkeen liitupiippu vähitellen väistyi puisten ja merivahapiippujen tieltä ensin kaupungeista ja sitten maaseudulta.Mikkosen asuinkentältä löydettyjen piippujen ajoittamista ja tyypittelyä sekä löytöjen määrää voi helposti vertailla Oulun NMKY:n tontin kaivauksilta löydettyihin. Määrä jokseenkin sama eli piipun pesiä ja niiden katkelmia noin 50 kpl sekä varren katkelmia yli 200 kpl. Vanhimmat piiput on kokonsa ja muotonsa perusteella ajoitettavissa 1600- luvulle. Suurin osa piipuista on 1700-luvulta piipun pesissä olevien leimojen ja kuvioiden perusteella. Muutaman piipun ikä voidaan määritellä hyvinkin tarkasti.Esimerkkinä leimojen kirjaimet DA:Sth viittaavat tukholmalaiseen tehtailijaan Daniel Almqvistiin, joka valmisti piippuja vuodesta 1752 kuolemaansa 1760 asti. Tämän piipun voi mielikuvissa asettaa tuolloin törmällä asuneen isäntäparin Matti Juusonpojan ja Riitta Juhontyttären suupieliin.Lähteet:
Uimonen Minna: Oulun NMKY:n tontin kaivausten liitupiiput: Tyypittely, 1987
Makkonen Merja: Pohjois-Suomen kaivausmateriaalien savipiippujen ajoittaminen
ja tyypittely, 1991Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa kesäkuussa 2022.

Suosukset ja Siipiviikate

Kuvassa suosukset joita heinänkorjuuväki käytti muinoin kulkuvälineenä upottavalla suolla. Suoniittyjen harvaan kasvaville heinikolle viikatteet varustettiin lisälaitteella, siivellä, joka kokosi niitokset kasoihin.

Kuukauden esineenä ovat suksien tapaiset kulkuvälineet, joita käytettiin muinoin heinänkorjuussa upottavalla suolla. Nyt esiteltävät sukset on veistetty yhdestä käyrään kasvaneesta kuusen juurakosta. Suksissa on kaksi kapeaa sivupuuta ja niiden välissä jalansija, jonka sivuissa on metallilenkit nahkaisia kiinnityshihnoja varten. Molempien suksien jalansijoissa on samanlaiset vaakasuuntaiset sekä vinot uurrokset.Pidemmässä suksessa on hieno omistusoikeutta merkitsevä puumerkki. Suksien pituudet ovat 174 cm ja 154 cm leveydet 11 cm. Sukset voidaan ajoittaa karkeasti 1800-luvulle ja sijoittaa alueellisesti Pohjanmaalle.Suoniittyjen harvaan kasvaville heinikolle viikatteet varustettiin lisälaitteella, siivellä, joka kokosi niitokset kasoihin. Kuvan viikatteen siipi on väännetty koivun oksasta ja varustettu poikkivitsoilla, joita on myöhemmin vahvistettu rautalankapunoksilla.Kiiminkijokivarren kylien voimakas karjatalous perustui ennen vanhaa hyviin luonnonniittyihin, joita löytyi kevättulvan kastelemilta ja ravitsemilta jokien ja purojen varsilta sekä nevasoilta. Kiimingissä Jolosjoen varrella olevat niityt olivat erityisen tuottoisia. Vielä 1800-luvun puolivälissä vähintäänkin puolet niityistä oli suoniittyjä, joista korjattiin saraheiniä, kortteita ja suolakkeita.Niittyjä ei juuri hoidettu. Päätyö oli raivaus, joka suoritettiin pakkasen kovetettua maapohjan sekä aitojen teko. Sammaloituminen oli niittyjen tavallisin tuottoa vähentävä vaiva. 1700-luvun lopussa omaksuttiin niityn raivaustapa, paisuttaminen ja kehittyneempi muunnos vesittäminen. Pientä puuta kasvava suo padottiin niin, että vesi seisoessaan tukahdutti sammalen ja tappoi puut. Tällaisilta niityiltä saatiin heinäsato joka toinen vuosi ja heikoimmilta, joka neljäs vuosi.Niityt olivat hajallaan siellä, missä niitä itse kukin aikoinaan oli vallannut talon nautinnaksi. Niittymaa oli arvokasta. Hyvä niitty kannatti käydä niittämässä peninkulmienkin päässä. Heinät säilöttiin latoihin tai aseteltiin huolella riukurankaisiin suoviin eli pieleksiin. Kotiutus tapahtui talvella rekikyydillä joko hevosella tai porolla.Ensimmäisenä heinäpäivänä on ollut tapana aamutuimaan ottaa ”matoryyppy” eli pikari kirkasta viinaa. Näin tapettiin heinämato. Tapa juontaa alkunsa vanhan kansan katsomuksista. Mato tarkoittanee lohikäärmettä, jonka tappajaisia keskiajalla Suomessa vietettiin 13.heinäkuuta.Suosuksien rinnakkaisnimiä:
Nevasukset
Järvisukset
Sivakat
Lotakat
JuurakotLähteet:
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia
Vilkuna Kustaa: Isien työ
Vuorela Toivo: Kansanperinteen sanakirjaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 05.07.2022.

Plootulaukku ja plooturaha

Kuvan plootu painaa puolitoista kiloa. Mittakaavaa on antamassa tavallisen kokoinen lompakko. Laukun alta pilkistää Josefin ja Marian kauppakontrahti.

Suomalainen kansatieteilijä U.T. Sirelius esittelee teoksessaan, Suomen kansanomaista kulttuuria (1919) laihialaisen nahkalaukun ja nimeää sen rahasäkiksi, jolla ennen on kannettu plooturahoja. Nyt esiteltävä esine on täsmälleen samanlainen. Laukun toisessa kuvekappaleessa on raksit, joista viilekkeet juoksevat leukaluiden päissä olevien reikien läpi ja yhtyvät toisiinsa vastakkaisilla puolilla. Laukku on varustettu poronsarvesta tehdyillä suukappaleilla ns. leukaluilla. Tällaiset laukut olivat aikoinaan yleisiä Pohjois-Pohjanmaalla ja koko länsirannikolla aina Turun tienoille saakka.Esiteltävän laukun leukaluihin kaiverrettu vuosiluku 1768 ja omistajan monogrammi MMS (”Matti Mickelsson”). Lisäksi leukaluut on koristeltu kauttaaltaan nauhamaisesti reunoja pitkin juoksevilla sisäkkäisillä ympyröillä. Koristelutapa on hyvinkin primitiivinen periytyen tuhansien vuosien takaa.Esittelykuvassa laukun päällä on kahden taalerin plooturaha vuodelta 1717. Plootu oli Ruotsissa 1600- ja 1700-luvuilla käytetty isokokoinen kuparilevyraha, jonka nurkkaleimoissa oli kuninkaan kruunu ja keskileimassa arvon merkintä.Rahvaan käyttörahoina toimivat plootut painoivat puolesta kilosta aina kolmeen kiloon saakka. Kaikkein kookkain plooturaha, 10 taaleria 1645, painaa peräti 20 kiloa. Plootujen suuri koko ja paino teki niiden käytöstä ja kuljettamisesta vaivalloista.Tämän kokivat varmasti myös Josef ja Maria matkatessaan vuonna 1718 Pudasjärveltä huonokuntoisia teitä pitkin Ala-Kiiminkiin talokaupan tekoon. Kaupan kohteena oli Mikkosen autioitunut tila. Elettiin ison vihan julmia vuosia. Ryssä oli polttanut tilan kaikki rakennukset, tappanut koko isäntäväen ja vienyt lapset orjiksi Venäjälle. Tilan oli perinyt ruotusotamies Mats Hansson Gåås, oletettavasti emäntäväen sukulainen. Jooseppi ei varmastikaan kantanut plootujansa repussa, lähentelihän rahojen paino neljääkymmentä kiloa. Rahat olivat kuormastossa ja vetojuhtina porohärät. Rahakuorman vetovastuu siirtyi ruutiukko Matille, joka nyt pääsi suunnittelemaan muuttoa torpasta talolliseksi.Kahden taalerin rahalla olisi 1700-luvun alussa saanut: 14 kiloa silakoita, yli neljä kiloa juustoa, 34 litraa hyvää vahvaa olutta (dubbelöl).Lähteet:
Uuno Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria; Esineellisen kansatieteen tuloksia
MaakuntamuseoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 24.11.2022.

Pläkkilyhty

Kuukauden esineenä on läkkipellistä valmistettu lyhty, sylinterin muotoinen, kapenee ylöspäin ja on kauttaaltaan rei‘itetty kuin raastinrauta. Lyhdyssä on avattava luukku ja sisällä kynttilän pidike. Korkeutta lyhdyllä on 30 cm. Pyöreä pellistä tehty ripustuslenkki on myöhemmin korvattu teollisesti valmistetulla kettingin pätkällä. Lyhty on ajoitettavissa 1800-luvun puoliväliin.Tämäntyyppisiä lyhtyjä on valmistettu ainakin jo 1700-luvulla, mutta esikuvat ovat jo keskiaikaisissa eurooppalaisissa lyhdyissä.Näitä rei‘itettyjä peltilyhtyjä valmistivat 1850-luvulla etenkin Pietarin juutalaiset. Laukkuryssien välityksellä lyhdyt välittyivät ympäri Suomen niemen. Länsi-Suomessa näihin lyhtyihin oli erikoistunut etenkin vähäkyröläiset läkkisepät eli pläkkyrit. 1800-luvun lopulla Vähässäkyrössä oli lyhtyjen valmistajia kymmenittäin ja valmistus jatkui vielä 1900-luvun puolelle. Lyhtyjä on säilynyt eri puolilla Suomea, eli lyhtytyyppi on ollut maassamme kovin suosittu.Tämän lyhtytyypin valaistusominaisuudet eivät olleet kovinkaan hääppöiset, mutta kaunistahan niitä oli katsella kynttilä valon tuikkiessa pienistä rei‘istä. Niillä oli myös eräs muu tärkeä tehtävä.Kirkot olivat aina 1800-lopulle saakka lämmittämättömiä eli talvipakkasilla lähes sietämättömän kylmiä. Pitkien kirkonmenojen aikaan etenkin hameväelle tuli helposti kylmä. Naiset ottivatkin peltilyhdyn mukaan kirkkomatkoille ja asettivat sen kirkossa lattialle hameen alle lämmittämään kinttuja. Tällöin lyhdyssä saatettiin käyttää kynttilän sijaan myös lämpimiä hiiliä. Varovainen siinä kuitenkin piti olla varsinkin silloin kun pappi komensi seurakunnan seisaaltaan Kiitos- ja ylistysvirttä veisaamaan.Kiimingin kirkkoherra E. Lönnrot yritti ajaa kirkon lämmitysasiaa kirkonkokouksessa vuonna 1899, mutta kiiminkiläiset lämpenivät asialle vasta 14 vuotta myöhemmin. Tällöin pääsi muurari J.F. Halkola asentamaan kirkkoon uunilämmityksen ja kirkkoneuvosto valitsemaan ensimmäiseksi kirkonlämmittäjäksi talollisen Heikki Niemelän 40 markan vuosipalkalla.Eero Antinpoika Mikkonen muisteli kirkkomatkaa Alakylästä jouluaattona 1949: Vanha isäntä Matti varusti liiteriin kirkkoreen valmiiksi jo edellisenä päivänä. Lähtö tapahtui hyvin varhain aamulla. Vanha Matti peitteli lapsenlapset, Eeron, Railin ja Heikin kirkkoreen pohjalle lampaantaljavällyjen alle ja istuutui itse ohjastajana etupenkille. Reitti kulki aluksi Kiiminkijoen pohjoisrantaa pitkin Lupukankaan ja Harjulankankaan alapuolelta jatkuen Kaattarin harjua pitkin Tirinkylään. Tähän saakka talvitie on kulkenut vanhoja kärrypolkuja pitkin.Sitten Jolosjoen yli Huusamaan kohdalta Ahonkankalle, josta tiettömien taipaleitten poikki Möykkylammelle. Kohta oltiin joen rannassa Yrjänän ja Koskelan kohdalla. Tästä joki ylitettiin vittatietä pitkin kirkolle. Kiviaidan eteen hevospuomille oli parkkeerattu jo kymmenkunta kirkkorekeä. Hevosen eteen reilu tukko heiniä ja sitten rientäen kirkon penkkiin. Kirkonmenojen jälkeen päästiin kirkkokahville lämpimään tupaan Myllylle, jota emännöi Anna-täti. Ennen kotimatkaa Eero kyyditsi siskoja, veikkoja ja serkkutyttöjä Kirkonkylän raitilla reippaan kierroksen.Pläkkilyhdyn rinnakkaisnimiä:
Ryssänlyhty
Juutalaisenlyhty
Läkkilyhty
Hameenlämmitin (ruots. kjolvärmare)Lähteet:
Kansallismuseo
Pelkonen Hannu: Kiimingin seurakunnan historia, 1981Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 15.12.2022.

Tulenkuljettajan pakkula vuodelta 1716

Kuvan puuastiaa on perimätiedon mukaan käytetty tulen kuljettamiseen kätkemällä siihen hehkuva kekäle rahkasammaleen sisään. Astian kansi on ajan saatossa kadonnut. Kuvassa on mukana soikea tuluskivi vanhemmalta rautakaudelta, tulusrauta sekä tuluskukkaro.

Ihmiskunnan tärkeimpänä keksintönä voidaan pitää tulentekoa ja ‑käyttöä. Ihminen osasi käyttää tulta satunnaisesti jo yli miljoona vuotta sitten. Tuli opittiin itse sytyttämään 50000–100 000 vuotta sitten. Tulen saanti oli keskeinen ihmisen koko olemassaololle kulttuuriolentona. Tulen myötä tuli paljon uusia taitoja: Se muutti malmin metalliksi, saven kovaksi keramiikaksi ja puun lämmöksi. Tuli antoi leivän ja tuli antoi valon. Tuli toi myös vitsauksia ja tuhoja.Varhaisimmat tulentekotyökalut perustuivat kitkaamiseen, kahden puun toisiaan vastaan hankaamiseen. Menettelytapoja oli erilaisia: höyläys, sahaus, auraus ja poraaminen, jotka kaikki edellyttivät kahden erilaisen puuaineksen toisiinsa hankaamista. Hyvin sopivat yhteen esim. kuiva, kova koivupuu ja vähätervainen kelo tai kuiva koivupuu ja ”elävän puun pakkula”. Kaikissa menetelmissä oli tärkeää, että saatiin syntymään puujauhetta, sillä juuri siinä syntyi kipinä ja kytemä ja lopulta ”kitkanvalakia”.Tulusraudat tulivat meillä jo vanhemmalla rautakaudella (1–200 jaa) tunnetuiksi, mutta yleistyivät vasta seuraavalla ajanjaksolla. Nuoremmalla rautakaudella tulusrautoja kannettiin vyöllä samoin kuin tuluskukkaroita piikiven ja rikin säilytyspaikkana. Ne olivat silloin kuten myöhemminkin kahta eri muotoa: tavallisia kukkaroita tai tupakkamassin tapaisia. Vasta myöhemmin tuli tavaksi kiinnittää tulirauta kukkaron pohjaan.Tulen tekoon tarvittiin myös taulaa, Se valmistettiin koivun käävästä, josta sydän ja kuori poistettiin. Kelvollista osaa pidettiin lipeävedessä, minkä jälkeen se kuivattiin, hakattiin pehmeäksi ja käsin venyteltiin ja hierottiin möyheäksi. Mitä kuivempi ja pehmeämpi taula oli, sitä paremmin se syttyi. Tulenteko tapahtui siten, että taulapala pantiin vasempaan käteen otetun piikiven päälle, johon oikealla kädellä tulirautaa iskettiin. Piikivestä singahtelevat kipunat saivat taulan kytemään.Tulenteko oli äärimmäisen vaivalloista aina 1850-luvulle saakka, jolloin helpotuksen toivat nykyaikaisten tulitikkujen keksiminen ja teollisen valmistuksen alkaminen maassamme. Tulenteon hankaluuden takia oli tärkeää, että tuvan liedessä kyti ”ikuinen tuli”. Ensimmäisenä huolena aamulla ylös noustessa oli sen hiilloksesta hakeminen ja ilmi tuleen puhaltaminen. Mikäli elävää kekälettä ei liedestä löytynyt, lähdettiin mieluummin naapurista lainaamaan, kuin ryhdyttiin vaivaloisiin virityshommiin. Tulenkuljettaja otti oitis uunin pankolta mukaansa tulipahkan eli pakkulan ja suoriutui tulen hakumatkalle lähimmästä talosta.Tapahtuipa muinoin 1850-luvulla kuolon vieraillessa Vanhan Mikkosen talossa niin, että Riitta-emäntä jäi yksin viiden pienen lapsensa kanssa. Tällöin eräs kylän isäntämiehistä laskelmoi tilaisuutensa tulleen. Hän asetteli elävät kekäleet pakkulaan meni ja poltti Riitan navetan pakottaakseen hänet myymään tilansa. Muutaman vuoden kulutta tuhopolttaja tunnusti tekonsa kuolinvuoteellaan. Neuvokas Riitta ei lannistunut vastoinkäymisistä. Hän sai pidettyä talonsa ja emännöi törmällä vielä lähes kolmekymmentä vuotta.Lähteet:
Uuno Sirelius: Suomen kansanomaista kulttuuria; Esineellisen kansatieteen tuloksia, 1919
Suullinen perimätietoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 23.02.2023.

Rakennuskätkö, ”Kotivakuutus” 1850-luvun tapaan

Kuvassa "kolmen kuninkaan uhrirahat” kuvattuna taikamerkein varustetun laudan päällä. Mukana lisäksi Aleksanteri II:n aikaiset pennit, löytöpaikkana talon eteläisen nurkkakiven vierusta.

Vanhassa suomalaisessa kansanuskossa on ollut tärkeänä käsitteenä lykky eli onni. Entisajan kyläyhteisössä ajateltiin, että onnea oli varattu kylälle vain rajallinen määrä. Jos halusi kasvattaa vaikka omaa karjalykkyä, oli onni vietävä naapurilta noitakonsteilla. Noituuden uhkalta piti osata suojautua. Siihen tarvittiin ”kotivakuutus”, jonka virkaa toimittivat rakennusten taika- ja uhrikätköt.Rakennuskätköt ovat tarkoituksella piilotettu rakennuksen rakenteisiin. Kätköt sijoitettiin yleisesti jo rakennusvaiheessa rakennusten rajapinnoille kuten kattorakenteisiin, seinälinjoille, nurkkiin, lattian alle tai tulisijojen yhteyteen. Tärkeitä paikkoja kätköille olivat erityisesti rakennusten ikkuna- ja oviaukot sekä savupiippu. Runsas satavuotta sitten kerätystä kansanperinteestä käy ilmi mitä meillä on ollut tapana kätkeä. Suosittuja ovat olleet rahat, terävät metalliesineet (puukot, kirveet), elohopea (pullossa tai linnun kynäsulassa) sekä eläinten kallot, leuat, sarvet.Kätketyn esineen tai aineen uskottiin suojelevan rakennusta ja sen asukkaita onnettomuuksilta ja sairauksilta. Useasti esine oli tarkoitettu uhriksi rakennuksen haltiaolennolle, joka vastavuoroisesti huolehti talon onnesta. Kansanperinne tietää kertoa että, ”Haltia on mielissään niin rikkaasta aarteesta, jossa on kolmen kuninkaan rahaa”. Mikäli esineen oli kätkenyt pahantahtoinen naapuri, sen tarkoituksena oli aiheuttaa vahinkoa.1960-luvun lopulla oli Mikkosen pihapiirin vanhojen hirsirakennusten aika väistyä uusien rakennusten tieltä. Vanhan päärakennuksen ollessa vielä pystyssä isä-Antti Matinpoika kertoi rippikouluikäiselle pojalleen rakennuskätköstä, joka sijaitsi talon eteläpäädyn harjalla kurkihirren alla. Isä-Antti oli puolestaan kuullut tarinan omalta isältään. Kertoipa vielä, että remontin yhteydessä 1930-luvun alussa kätköön lisättiin silloin käytössä olleita rahoja. Tuumasta toimeen, kipusin rautakangen kanssa ullakolle ja väänsin hirret sen verran raolleen, että sain kaavittua rahat talteen.Muutaman vuoden päästä, kun rakennus oli purettu, väänsin luonnonkivistä tehtyjä uunin peruskiviä ylös maasta. Alimman laattakiven alta paljastui kolmannen kuninkaan raha 1 skillinki 1835 (Karl Johan XIV). Kurkihirren alta oli aiemmin löytynyt kahden kuninkaan rahat: 5 kopeekka 1805 (Aleksanteri I) ja 10 kopeekkaa 1833 (Nikolai I).Nykyinenkin rakennus tarvitsee kaiken saatavissa olevan lykyn pystyssä pysyäkseen. Vanhoja ”vakuutusrahoja” ei tosin ole nyt sijoitettu talon harjapalkin alle vaan tuvan pöytävitriiniin.Lähteet:
Rantasalo Aukusti: Suomen Kansan Muinaisia Taikoja III-IV 1934
Hukantaival Sonja: ”…Sillä noita ei sellaisen kynnyksen yli pääse!” ‑Rakennusten ritualistiset kätköt 2006
Suullinen perimätietoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 30.03.2023.

Täikampa

Kuvassa täikampa ryytimaan mullasta poimittuna sekä päätäi, Pediculus humanus capitis, pituus 2 mm, 40-kertaisesti suurennettuna.

Kuukauden esineenä on maalöytö vanhalta jokivarren asuinkentältä: Ohuesta kuparilevystä valmistettu tiheäpiikkinen täikampa, jolla on pituutta 60 mm ja leveyttä 45 mm. Valmistusajankohta lienee 1800-luvun loppupuolella ja tekijänä joku maakunnan kampamestareista. Teollisesti valmistettuihin kampoihin oli yleisesti stanssattu tehtaan leima. Tarkkasilmäinen erottanee kamman piikkien välistä jokivarren ihmistä muinoin vaivanneen pikku otuksenkin.Kampamestari asetti sileän kuparilevyn kampapihtiin, jossa kampasahan hampaat kirskuttivat siihen piit, toiselle puolelle harvat sekä toiselle puolelle niin tiheät, ettei yksikään niistä pienimmistä päässyt karkuun. Piistölle hän antoi viimeisen teroituspyöristyksen viilalla. Jos pii on liian terävä, se raapii, jos se on liian pyöreä, se ei ota, piin pitää olla kaarevasti terävä. Lopuksi kiillotus suoritettiin tuhkarätillä. Keskelle kampaa jäi eheä alue kiinni saatujen otusten teurastuslavaksi. Samalla kammalla harattiin niin ihmisten päänahkoja kuin myös koiran takkuja. Hyvä sillä oli myös kuvioida pitoleipiä.Vanhimmat täikammat tunnetaan muinaisesta Egyptistä noin 3500 vuoden takaa ja Kaanaan maasta Israelista melkein 4000 tuhannen vuoden takaa. Päätäit ovat luultavimmin kulkeneet ihmisten seuralaisina koko nykyihmisen historian ajan. Luusta valmistettuja täikampoja ja niiden katkelmia on löydetty Suomesta rautakautisilta asuinpaikoilta ja kalmistoista.Geenitutkimuksen perusteella ihmisten vaatetäit ovat kehittyneet noin 70 000 vuotta sitten erilleen päätäistä. Tämä täsmää niihin aikoihin, kun ihmissuku vaelsi Afrikasta kohti pohjoisia kylmempiä seutuja ja asetteli nahkavällyjä ylleen.Vertaimevät loiset, päätäit, ovat pitkän tauon jälkeen pesiytyneet suomalaisten päihin, vaikka olivat 1980-luvulla jo lähes kadonneet Suomesta. Muinaisesta kutinasta on tullut 2000-luvulla uudelleen arkipäivää. Mikäli täishampoot ja ‑kammat eivät auta, niin tieto yhdestä täysin varmasta keinosta lohduttanee: täit eivät voi elää ilman hiuksia.Lähteet:
Rytkönen Ahti: Tuohitorven mailta, 1933
WikipediaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 27.04.2023.

Riimukalenterirasia vuodelta 1787

Kuvassa vaskinen riimukalenterirasia vuodelta 1787. Kuvan yläreunasssa kopioituna toukokuu suomalaisesta 1600-luvun riimukalenterirasiasta.

Riimukalenteri on useimmiten puurasia tai ‑sauva, johon on merkitty kuvioin ja viilloin kalenteri.Riimusauvat rantautuivat Suomen niemelle yhdessä katolisen uskon kanssa ja niitä käytettiin ajan seuraamiseen aina 1200-luvulta pitkälle 1700- luvulle saakka, jolloin kansa alkoi käyttää painettuja vuosittaisia almanakkoja.Vuoden päivien merkit ovat joissakin riimukalentereissa skandinaavisia riimuja, joissakin riimukirjainten näköisiä merkkejä, joiden alkuperä ei ole tiedossa. Vuoden jokaisen päivän kohdalla saattoi olla myös kirjaimet ABCDEFG, jossa A merkitsi sunnuntaita.Riimukalentereissa oli lisäksi vuoden päivien alla lisärivi riimuja. Näitä kutsuttiin kultaisiksi luvuiksi ja ne merkitsivät Kuun vaiheiden kierron vuodesta toiseen sadoiksi vuosiksi eteenpäin. Kultaisten lukujen tulkitseminen oli hallittava käytettäessä samaan kalenteria vuodesta toiseen. Kuun vaiheiden syklien tuntemisella pystyttiin määrittämään Katolisen kirkon tärkeimmän juhlan, pääsiäisen ajankohta vuodesta toiseen.Viikonpäivämerkkien yläpuolelle on tehty kunkin juhlapäivän kohdalle merkki, joka kertoi päivän merkityksen. Merkki saattoi olla pyhimyksen symboli tai määrätyllä ajankohdalla enimmin käytettyjä työkaluja tai töitä edustavia esineitä.Kuukauden esineenä on Ruotsin Skultunassa vuonna 1787 valettu vaskinen riimukalenterirasia, jossa on toisella sivulla kuuden kuukauden kalenteri ja kirjoitus ”RUNSTAFWEN FÖR SWENSKAD” eli Riimusauva ruotsinnettuna. Toisella sivulla on puolen vuoden kalenteri ja teksti ”EN BESTÄNDIG ALMANACH” eli Ikuinen almanakka. Taskukokoisena rasia kulki omistajansa mukana täytettyä tupakalla. Monet näihin päiviin säilyneet rasiat ovat erittäin kuluneita eli ovat olleet useamman sukupolven käytössä. Näitä rasioita valmistettiin sen verran paljon, että niitä levisi kautta koko valtakunnan aina Pohjanmaan perukoille saakka.Vertaamalla ruotsalaisen rasian toukokuuta (MAIUS) 1600-luvun suomalaisen rasian toukokuuhun huomaamme, että juhlapäivämerkinnät täsmäävät:• 1.5. Filippuksen päivä, vanha katolinen pyhimyksen muistopäivä, tunnuskuvana lintu.• 3.5. Ristinpäivä, vanha katolinen juhlapäivä. Suomalaisessa kansanperinteessä tärkeä karjan ja kalamiesten päivä ns. ”Kevät-Risti”.• 18.5. Erik Pyhän muistopäivä. Vanha kansa ajatteli, että mitä säätä Erkkinä eniten, sitä säätä kesällä vähiten. Kiiminkijoen varressa ennustettiin muinoin säätä: ”Erkki turijus turkki päällä, Urpaanus paita päällä”. Ennustus näyttää toimivan erinomaisesti myös tänä keväänä, Herran vuonna 2023!• 25.5. Urbanuksen muistopäivä, katolinen juhlapäivä. Mikael Agricola mainitsee vuoden 1544 kalenterissa: ”Urbanus Suven alcu”. Suven alun ensi päivä määrittää alkukesän sään. Vanhaan aikaan lausuttiin: ”Jos ei Urpo turkkia heitä, ei ennen Eskeliä (12.6.) ilmat lämpene”.Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919, WikipediaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 25.05.2023.

Tynnyrisaha vuodelta 1707

Tynnyrisaha lepää tynnyrin päällä sekä postikortti Oulun Tervahovista 1800-luvun lopulta. 1800-luvun puolivälissä Tervahovin kautta vietiin tervaa yli 50 000 tynnyriä.

Suomen ensimmäinen maailmankauppatuote oli terva. Se oli välttämätön aine purjelaivojen aikakaudella laivanrakennusteollisuudelle. Pohjanmaalla on tervaa poltettu vähäisissä määrin myyntiä varten jo 1500-luvun lopulla. Vasta 1700-luku oli tervanpolton kulta-aikaa luoden perustan pohjalaiselle vauraudelle ja yrittelijäisyydelle.Talonpoika sai 1700-luvun puolivälissä polttaa tervaa 20–30 tynnyriä manttaalia kohden. 1800-luvulla metsien ruvetessa ehtymään ja uusien metsänkäyttömuotojen tullessa tärkeimmiksi tervantuotanto siirtyi Pohjanmaan rannikolta sisämaahan ja lopulta Kainuuseen.Kiimingin nimistössä on erityisen runsaasti tervanpoltosta kertovaa nimistöä. Kiiminki oli ihanteellista tervanpolttoseutua, koska kuljetusmatka Oulun tervakaupunkiin oli kovin lyhyt niin maitse kuin vesitse Kiiminkijokea pitkin.Tervan kuljetusastia oli tynnyri. Sen tuli olla tietyn mallinen ja kokoinen: tilavuus 125 litraa, korkeus 77 cm, halkaisija 53 cm, kimpitekniikalla kuusi- tai mäntylaudoista tehty astia, jossa tynnyrilautoja oli yleensä 13 kpl ja päätylautoja 3 kpl. Päätylautojen tuli olla aina pystysuorassa tapin ollessa ylöspäin. Tällä tavoin valmistettu tynnyri kesti laivoissa päällekkäin lastaamisen. Kuusen näreestä tehtyjä vanteita oli aina kahdeksan kappaletta.Kuukauden esineenä on tynnyrisaha, johon on veistetty vuosiluku 1707 ja viisi erilaista puumerkkiä. Työkalulla on pituutta 51 cm, myös terä on paikoillaan. Tynnyrisahalla höylättiin laitalautoihin uurre pohjaa varten. Tämä uusi innovaatio saapui oletettavasti Ruotsista 1700-luvun ensi vuosina. Jo samalla vuosisadalla käytettiin tynnyrisahoja suurimmassa osassa maata. Uusi keksintö helpotti uurroksen tekoa korvaten aikaisemmin käytetyt työkalut kimmisahan ja uurrepuukon.Kiimingissä ja Ylikiimingissä puuastioiden valmistus oli vanhaa perua. Näissä kunnissa valmistettiin jo ammoin terva- ja lohitynnyreitä, joita pidettiin ehdottomasti maakunnan parhaina.Tervatynnyreitä tehtiin aina toukotöiden alkuun asti. Yksi nikkari valmisti noin kolme tynnyriä päivässä. Kun tynnyrit olivat valmiit, kutsuttiin kruunaaja paikalle tarkistamaan tynnyrit. Jos tynnyri täytti standardimitat, leimasi hän tynnyrin polttoraudalla.Juhannusviikolla sitten sytytettiin juhlallisesti taidokkaasti ladottu tervahauta 3–4 vuotta kestäneen monivaiheisen uurastuksen huipentumana.Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 20.06.2023.

Tuulastusvälineet 1800-luvulta

Kuvassa Kiiminkijokivarren ”tuohustaja” esittelee atrainta ja erikoista valonlähdettä öiselle retkelle. Päähineenä on tupasvillakuituinen myssy, johon on kiinnitetty pitkä ja leveä tuohilippa helpottamaan tulen valossa tapahtuvaa tähyämistä. Moisen lipan käyttö on ikivanhaa perua.

Ensimmäinen varsinainen kalastusväline syntyi samalla, kun keksittiin ensimmäinen varsinainen metsästysase eli keihäs. Kalastusvehkeeksi tästä kehittyi vähitellen monihaarainen pistoase, atrain.Atraimella pyynti, tuulastaminen, tapahtui joko päivällä tai yöllä. Päiväpyyntiin paras tilaisuus oli kutuhauen ja ‑lahnan pyynti. Kutupyynti oli muinoin erittäin tuottoisaa, koska kysymykseen tuli vain suuret kalat, joita tuolloin voitiin joukoittaan tavoittaa matalilta parveilupaikoilta. Kutupyynti oli jopa niin tuottoisaa, että se piti lailla kieltää vuosien 1902 ja 1941 välisenä aikana. Kalakannat olivat romahtaneet monissa vesissä.Yöpyyntiin eli soihdulla käyntiin otti osaa tavallisimmin kaksi henkeä, joista toinen toimi keihästäjänä ja toinen melojana. Veneeksi valittiin se kaikkein pienin ja kevein. Jotta keihästäjä näkisi veteen, viritettiin valkea veneen kokkaan kiinnitettyyn rautaiseen kouraan eli kopraan, jota myös parilaksi kutsuttiin. Parasta polttoainetta oli kirkkaalla liekillä palavat tervakset. Parhaat tervakset saatiin kallioisessa maastossa kasvaneista honkain kannoista ja juurista. Nämä paloivat hitaasti eivätkä lainkaan räiskyneet eivätkä siten pelotelleet kaloja tiehensä.Soihdulla käynnin onnistuminen vaati määrättyjä edellytyksiä: Atraimen käyttäjän tuli olla nokkela ja tarkkanäköinen. Tuuleton, pilvinen ja sateeton sää oli soihdulla käyntiin erinomaisen sovelias, koska kalat olivat silloin rauhallisimmillaan ja näkeminen tulen valossa parempaa. Kaikkein paras saalis saatiin tyveninä hallaöinä, sillä silloin kalat rantautuivat hyvin ja nousivat liki pintaa.Nyt esiteltävät kalastusvälineet ovat ajoitettavissa 1800-luvun alkupuoliskolle. Atrain on Pohjois-Pohjanmaalta ja tyypiltään nk. selkäatrain, missä piit liki pitäen suorakulmaisesti lähtevät yhteisestä selkäosasta, joka on poikittaisessa asennossa putkiosaan nähden. Yhdeksän yksiväkäistä piitä, jotka on niittaamalla kiinnitetty. Varren kiinnityskohtaa putkiosaan on korjattu taajoihin kierroksiin käärityllä pikinuoralla.Valonlähde onkin sitten kinkkisempi esine. Kysymyksessä ei olekaan se tavallisin valaistusaineiden palamisteline eli rautainen sakarakopra, vaan rautainen soihtukori. Tervakset pinottiin kopraan vaakaan, mutta koriin luonnollisesti pystyasentoon. Kori on saranoitu hankomaiseen pidikkeeseen siten, että se kääntyy pystyasentoon varren asennosta riippumatta. Soihtukorin historia on valitettavasti jäänyt hämärän peittoon eikä sitä tunnistanut edes itse Uuno Taavi Sirelius.Lähteet:
U.T.Sirelius: Suomalaisten kalastus I‑III, 1906–1908.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 05.10.2023.

Ryyppykupit 1700- ja 1800-luvuilta

Kuvassa vasemmalta lukien emännän ryyppykuppi, jumpru eli pienin viinamitta, viinalippi tai viinalusikka, isännän tumlari eli pyöriäinen, sarvikuppi ja sorvarin pikari. Taustalla on kuva Juho Rissasen taulusta ”Kekriviinan juontia”.

Nykyisen pyhäinpäivän tienoille sijoittuvaa kekriä on vietetty muinoin Suomessa vuoden suurimpana juhlana kasvukauden taitekohdassa, kun kesäkauden työt, elukoitten laidunnus sekä teurastukset on saatu päätökseen.Kekriä juhlittiin maalaistaloissa siihen tahtiin, kun sadonkorjuut oli saatu tehtyä. Ei siis välttämättä koko kylä samaan aikaan vaan talo kerrallaan. Palkollisten lisäksi kestittiin paikalle sattuneita vieraita ja vainajia. Kekrijuhlissa herkuteltiin maan antimilla mässäillen. Näin toimien pyrittiin varmistamaan hyvä sato uudelle vuodelle. Ruokaa piti olla esillä aamusta iltaan. Ruuan loppuminen olisi ollut huono enne. Juhliin keitettiin myös paloviinat ja pantiin oluet. Seuraavan vuoden viljasadon varmistamiseksi ryypyn otti sellainenkin, joka ei muuten kuppia kallistanut.Monet kekrin perinteet ovat siirtyneet jouluun ja uuteen vuoteen. Joulupukki oli ennen kekripukki ja joulukinkku kekriporsas. Tinan valamisella ennustettiin kekristä alkavaa uutta vuotta.Nyt esiteltävät pienet esineet olivat tuiki tärkeässä osassa kekripidoissa. Esineet on keräilty vuosikymmenten saatossa Pohjois-Pohjanmaan rantatien varrelta. Esittelykuvassa vasemmanpuoleinen voidaan nimetä emännän kupiksi, koska sen pohjaan on kaiverrettu naisen monogrammi. Kuppi on koverrettu pienestä pahkasta. Kievareissa ja kapakoissa paloviina piti annostella virallisilla mittakannuilla. Kuvan kuparinen kannu oli se kaikkein pienin mitta, kutsumanimeltään jumpru, kruunattu vuonna 1862 ja tilavuudeltaan 1 KT=kuutiotuuma.Takarivissä seisovaa puista lusikkaa kutsuttiin viinalipiksi. Etualalla oleva pienen pieni hopeinen kuppi on nimeltään isännän tumlari ts. pyöriäinen siinä olevien kolmen eri isännän monogrammin vakuuttamana. Vanhimman Tumlarin oikealla puolella on ympäriinsä kaariornamentein koristeltu sonnin sarvesta valmistettu juomakuppi. Kupin kyljessä on koristeellisin kirjaimin omistajan nimi. Pohjaan on liimattu hopeinen yhden ruplan kolikko 1800-luvun lopulta. Oikeanpuoleisin esine nimettäköön sorvarin kalkiksi, maljaksi tai pikariksi.Suomen kielen isä Mikael Agricolan mainitsee Kekrin yhtenä jumaluutena laatimassaan muinaisten suomalaisten jumalien luettelossa vuodelta 1551. Kekri oli siis yksi esivanhempiemme palvomista henkiolennoista, joiden huomaan uskottiin tulevan vuoden sato ennen kristinuskon saapumista ja pitkälti sen jälkeenkin päin. Kekri toi perimätietojen mukaan karjaonnen ja vastasi peltoviljelyn onnistumisesta. Vuoden satoon vaikuttivat toki muutkin henget.Agricola kuvaili kekrimenoja seuraavin sanoin:”Ia quin Kevekylvö kylvettiin, silloin Ukon malja iootijn.Sihen haetin ukon wacka, nin ioopui Pica ette Acka.Sijtte paljo Häpie sielle techtin, quin seke cwiltin ette nechtin.Quin Rauni Ukon Naini härsky, jalosti Ukoi pohjasti pärsky.”Lähteet:
juhlakalenteri.finlit.fi
Mikael Agricola: Psalttari, 1551Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 09.11.2023.

Kupparinkoneet

Kuvassa kansanparantajan arsenaali: kupparinkoneet voimakkaasti verellä patinoiduissa rasioissaan sekä ”kuppuukirves” ja orpo kuppaussarvi.

Kuukauden esineenä esiteltävät pienet laitteet ovat entisajan parantajan, kupparin, tärkeimmät työvälineet. Nämä kipeän tai jopa ilkeän näköiset työvälineet ovat kuppauskoneita eli näppäreitä tai nälläreitä.Esineet ovat Pohjois-Pohjanmaalta ja ajoitettavissa 1800-luvun puoliväliin rasioissa olevien merkintöjen perusteella. Kaikki ovat toimintakuntoisia ja toimivat samalla periaatteella: ensin viritetään teräsjousen avulla pientä kirvestä muistuttava terä ja sen jälkeen laite asetetaan potilaan iholle ja laukaistaan painovivulla.Näillä iskettiin kipeän paikan lähellä oleviin laskimoihin haava ja valutettiin ”pahaa verta” ulos. Mikäli veri valutettiin suonesta suoraan mitta-astiaan oli kysymyksessä niin sanotusti suoneniskentä. Mikäli verta poistettiin pintaverisuonista kuppaussarvien avulla imien oli kysymyksessä kuppaus. Molemmilla tavoilla laskettavan veren määrä oli tavallisesti 0,3–0,6 litraa.Suoneniskentä ja kuppaus olivat aina 1950-luvulle asti yleisiä rahvaan parannuskeinoja. Melkein joka kylässä oli kuppari tai suoneniskijä. Kupparit olivat yleensä naisia, mutta suoneniskijöissä miehet olivat enemmistönä. Kaupungeissa partureiden tuli hallita suoneniskentätaito, jota vaadittiin myös lukkareilta ja papeilta.Kyläkupparit harjoittivat tointaan omassa saunassaan, kiertelevät kupparit kupattavien saunoissa. Ammatti periytyi useasti äidiltä tyttärelle.Urho Matinpoika Koistinen muisteli, että Kiimingissä kierteli kuppari-mummo vielä 1950-luvulla. Tämä kansanparantaja kulki tummissa vaatteissa hame maata viistäen. Mummo oli kutsumanimeltään Riuttaska. Arvattavasti sukunimi oli Riutta ja kotipaikka Haukipudas. Asiakkaita riitti Alakylässä lähes joka talosta.Suoneniskennän oppaat ovat pääasiassa periytyneet keskiajalta. Neuvoja julkaistiin sittemmin muun muassa almanakoissa. Niissä kerrottiin kohdat, joista verta on laskettava eri sairauksissa sekä sopivin ajankohta suoneniskennälle. Varhaisimmat ohjeet julkaisi lääketieteen isä Hippokrates yli 2300 vuotta sitten!Myös virallisen lääketieteen puolella suoneniskentä oli hyväksytty hoitomuoto.Kajaanin piirilääkäri Elias Lönnrot lausui aikoinaan tavattoman suositussa lääkärikirjassaan Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri (1839), että suoneniskentä on suotavaa mm. kovissa pistoksissa, pääkivuissa, rinnan- ja vatsanpoltteissa. Harmittomana hoitokeinona hän ei sitä kuitenkaan pitänyt. Kehottipa asiaa tarkkaan harkitsemaan: ”Ilman suurempaa tarwetta on suonenlyönti wahingollinen, moneltaki enne aikaansa terweyden turmeleva ja iän lyhentäwä. Ei siis pitäisi kenenkään itseänsä siihen kewiämielisesti totuttaman.”Lähteet:
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri 1975
Elias Lönnrot: Suomalaisen Talonpojan Koti-Lääkäri 1856
Suullinen perimätietoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 05.12.2023.

Susiverkon katkelma 1800-luvulta

Kuvassa ”Susien herralla” on hyppysissään verkon lisäksi susikeihäs sekä susiräikkä vuodelta 1882.

Hamppuköydestä punottu harvasilmäinen verkko, jonka alkuperäinen pituus on ollut neljä syltä (720cm), korkeus neljä kyynärää (240cm). Solmuväli on seitsemän tuumaa. Valmistusaika ajoittuu vuosien 1850 ja 1890 väliselle ajalle. Useat ”perinnönjaot” ovat viimeisen sadan vuoden aikana typistäneet verkon mittoja rajusti.Valtakunnan maakuntalait säätivät jo 1600-luvun loppupuolella, että jokaisella talollisella tuli olla valmiina susiverkko, jonka pituus tuli olla neljä syliä ja korkeus neljä kyynärää. Myöhemmät pitäjäkohtaiset jahtisäännöt tarkensivat, että verkkoja tuli olla 10 syltä manttaalia kohden. Tämä merkitsi sitä, että yhden manttaalin talolla tuli olla verkkoja yhteensä 18 metriä. Mikäli tila lohkottiin kahtia, leikattiin susiverkkokin kahtia.Eräiden määräysten mukaan kukin asukas, jolla oli lehmä tai hevonen, oli velvollinen ottamaan osaa pitäjän yhteiseen susijahtiin, minkä toimeenpanosta jahtivouti eli ”susien herra” kirkossa kuulutti tai lähetti susikapulaviestin kulkemaan talosta taloon. Tavallisimmin susijahdit toimeenpantiin keväällä tai sadonkorjuun jälkeen syksyllä, jolloin maaseutuväestöllä oli parhaiten aikaa moiseen ilonpitoon.Susijahtipäivän aamuna huutomiehet levittäytyivät ruoduittain laajalle alueelle ja lähtivät rummut ja räikät tanassa meteliä pitäen etenemään verkon suuta kohti. Susiverkot yhdistettiin ja viritettiin tuttuihin edullisiin maaston kohtiin, yleensä vesistön rannan tuntumaan. Verkko ripustettiin riukujen ja poikkipuiden avulla sisäänpäin kaltevaksi v‑muotoiseksi seinämäksi. Olemassa olevia puita hyödynnettiin luonnollisesti verkon virittämisessä. Puolen kyynärän verran verkkoa makasi maassa, jotta suden etukäpälät ja pää takertuisivat verkkoon. Verkkoaidanteitten päädyissä ja sivuilla olevat vahtimiehet estivät susia kiertämästä verkon ympäri ja huudoin ja ampumalla pyrkivät säikäyttämään ohi pyrkivät sudet syöksymään kohti verkkoa. Verkon pussin perälle joutunut susi otettiin hengiltä keihästämällä, nuijimalla tai jopa ampumalla.Verkkopyynti ei koskaan päässyt kansansuosioon Pohjois-Pohjanmaalla eikä susijahtiin tahtonut millään löytyä miehiä, ei sakon uhallakaan. Petoja pyydettiin pääasiassa vanhaan tapaan yksin tai muutaman erämiehen voimin. Tämä tapa tuottikin paremmin tuloksia kuin työlääksi koettu verkkopyynti.Petoeläinten aiheuttamat kotieläinten menetykset olivat suuri koettelemus silloiselle köyhälle maaseudun kansalle. Varsinkin kun ei ollut mitään petoeläinvahinkojen korvausmenetelmiä ja koska tuho kohtasi usein vain muutamaa taloa. 1800-luvun alussa kymmenessä vuodessa petojen saaliiksi joutui Haukiputaalla ja Ylikiimingissä viisi nautaa ja sata lammasta, Alakiimingissä 5 nautaa ja 50 lammasta. Petotuhot eivät juuri vähentyneet vuosisadan puoliväliin mennessä.Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 25.01.2024.

Permiluokit 1800-luvulta

Kuvassa permiluokkien alla on kaistale Otavan opetustaulua vuodelta 1910. Oikeassa reunassa on kuvattuna lintuansat. Toinen ansa on varustettu vivulla, joka nostaa linnun ulottumattomiin ketulta.

Kuukauden esineinä on pienet hevosenluokin kaltaiset permiluokit, joista toinen on taivutettu kuusenoksasta ja toinen katajasta. Molemmissa on yksinkertaisen nerokas telkilukitus, joka vangitsee paikoilleen lintumiehen ansalangat eli permit. Ansarihmat on punottu hevosen jouhista sekä pellavalangasta.Laajoissa metsissä, jotka muinoin peittivät maamme, oli esi-isillämme suuret lintukarjat pyydystettävinä. Niitä he koettivatkin saada monenlaisilla pyyntöneuvoilla. Permit eli rihmaset olivat tavallisimpia pyyntivälineitä.Ne olivat kiinni kiristyvällä silmukalla varustettuja ansoja. Ansan pääosa punottiin pelkistä jouhista ja vastainen pää hampusta tai pellavasta. Jouhet estivät ansaa sykertymästä ja hamppupää oli helpompi solmia. Valkoisilla jouhiansoilla pyydystettiin talvella, mutta mustajouhiset olivat parempia sulan maan aikaan.Jouhisäikeiden lukumäärä riippui pyydystettävästä lintulajista. Yksi ainoa hieno hevosenjouhi riitti kahlehtimaan talitiaisen. Jouhisilmukat, jotka oli tarkoitettu tiaisen pikku jalkoja varten, kiinnitettiin laudan kappaleeseen. Samalle levylle siroteltiin rasvanokareita syötiksi. Tällaisella jouhilaudalla pyydettiin ennen muinoin ne tiaiset, jotka oli määrä ottaa savupirttiin sekä hauskuuttamaan että russakoita ja luteita vähemmäksi syömään. Mutta mikäli jouhilaudalla oli tarkoitus pyydystää punatulkkuja ja närhiä tarvittiin kaksinkertainen jouhi. Metsäkanan ja pyyn rihmaan pantiin kymmenen jouhta. Metson ja teeren rihmassa piti olla jo nelisenkymmentä säiettä.Valmiit linnunrihmat lintumies pani riippumaan pieneen permiluokkiin ja sulki sakarat. Pärttylin eli Pertun (24.8.) aikoihin lähdettiin metsään linnuille permejä virittelemään. Rihmat aseteltiin lintujen kulku-urille. Kahden puolen pystytettiin pielipuut ja niiden päälle oksan haarukoihin orsipuu. Rihma sidottiin orsipuuhun ja sen hamppujatkeinen pää tiukkaan solmuun. Silmukan piti pysyä avoimena ja ottavana. Sen takia se kytkettiin vielä kumpaankin pielipuuhun. Vielä tarvittiin vihi, risuilla ja havuilla reunustettu kuja, joka johtaa päin pyydystä, niin ettei lintu eksynyt oikealta tieltä.Hyvä pyyntöonni tuli varmistaa moninaisin salamenoin ja loitsuin. Jouhet tuli varastaa naapurin hevosen hännästä ja mieluusti pellavat myös ja sitten jalkavaimoilla, semmoisilla yösiivikoilla (salarakas), punottaa ne rihmaset. Valmiit permit tuli pujotella luokkiin ja viedä kirkon portaan alle ja antaa olla siellä kolme sunnuntaita. Sekä vienti että pois otto piti tapahtuman salaa. Jos linnunpyytäjä halusi vielä varmistaa onnen, tuli hänen ottaa jouluna kirkosta kynttilän pätkä, joka oli ollut palamassa messun aikana. Sillä kun sitten pyyhki ansojansa, niin menivät linnut paremmin pyydyksiin ja Metsänhaltija oli tosi mielissään.Raili Rytkönen todistaa Suur-Iin historia teoksessaan, että Alakiimingin, Ylikiimingin ja Pudasjärven lintumiehillä onnea riitti: ” Linnustus oli kannattavaa koko alueellamme. Riekkoja vietiin Ouluun kuormittain aina 1930-luvulle asti.”Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978
Suomen kansan muinaisia metsästystaikoja, SKS 1891Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 29.02.2024.

Parireki hevosten aikakaudelta

Kuvassa parireki sekä etureen jalaksen paininpuu.

Vanhimmat Suomesta löydetyt ajokalujen jäännökset ovat kivikirveellä veistettyjä muinaisjalaksia. Kivikautisia jalaksia on löydetty Pohjanmaalta useilta eri paikkakunnilta, muun muasssa Jalasjärveltä. Vanhimmat reenjalakset ovat lähes 5000 vuotta vanhoja.Ensimmäiset reet olivat yksijalaksisia. Vetojuhtina saattoivat olla sekä ihmiset että eläimet. Sittemmin reet kehittyivät hevosvetoisiksi kaksijalaksisiksi ja niistä kehittyi edelleen nelijalaksiset kytketyt parireet. Tieverkoston kehittymiseen kului vielä aikaa ja niinpä talvisin reki oli tärkein liikkumisväline 1900-luvulle saakka. Rekiä tarvittiin niin ihmisten kuin myös tavaran kuljettamiseen. Yksinkertaisia rekiä käytettiin kappaletavaran vähäisempään kuljetukseen, parirekiä suurempien tavaramäärien kuten kaupparahdin ja puutavaran kuljetukseen. Kumpikin rekimalli oli varusteltavissa käyttötarkoituksen muuttuessa joko heinän, halkojen tai lannan kuljetukseen.Kuukauden esineenä on raskaaseen metsäajoon kehitetty länsisuomalaista mallia oleva parireki. Etummaisen reen jalakset ovat voimakkaasti taivutettu näyttävän näköisiksi ja paksussa lumessa hyvin kulkeviksi. Molemmissa jalasparissa keskellä yksi ketarapari, jonka päälle on asennettu vankat raudoitetut pankot. Näiden päälle voitiin niveltää pitkä rekka eli kuljetuslava.Kun tällainen reki kääntyy, kääntyvät molemmat jalasparit samalle uralle, koska taaemman jalasparin keulat on ketjulla ristiin kytketty edessä menevän jalasparin pankkoon. Reki kääntyy siksi pienessä tilassa. Reen jalakset on tehty hyvin valikoidusta koivusta ja raudoitettu lattaraudalla kulumisen pienentämiseksi.Parireki on veistetty Mikkosen pirtissä ennen sotia. Ikäarvio perustuu jalasten raideleveyden mittoihin. Työtehoseura kehitti sodan aikana rekien standardityypit, joissa vakioitiin jalasten raideleveydeksi 61 cm. Esiteltävä reki poikkeaa standardista. Muut Mikkosella säilyneet reet ovat 50-luvun vakiomittaisia rekiä.Paikkakunnat saivat mainetta ja kuuluisuutta hyvistä ajokaluistaan, toki tekijän nimelläkin oli merkitystä. Kiimingin ja Ylikiimingin nikkarit saivat erityisen maineen hevosvetoisilla ajokaluillaan. Lähes kaikki reet, joita Oulun markkinoilla 1900-luvun alussa myytiin, olivat peräisin näistä kunnista. Rekiä valmisti myyntiin tuolloin lähes kolmekymmentä kotiteollisuuden harjoittajaa. Rekien valmistus myyntiin jatkui vilkkaana koko hevosten aikakauden.Kiimingin Alakylässä nikkaroitiin vielä 1950-luvulla rekiä monissa pirteissä. Honkasen perällä Kalle Mikkonen, Janne Kauppila ja , Puitissa Antti ja Niilo Puitti, Uusi Mikkosella Martti Katiska, Tolopassa Heikki Mikkonen ja Mikkosella Antti Mikkonen. Rautaosia rekiin kilkuttelivat pajoissansa Saarelan Kalle ja Katiskan Martti.Eero Antinpoika Mikkonen muisteli mieluisaa patikkamatkaa vuoden 1952 joulumarkkinoille Ouluun. Syksyn aikana veistetyt työreet ja vesikelkat lastattiin päälletysten parireen rekkaan. Matkalle lähdettiin jo aamuneljältä joen rantaa seurailevaa tietä pitkin Haipuskylään, sieltä Putkosentietä Jääliin ja edelleen Kuusamontietä kohti Oulua. Matka taittui kuormaston rinnalla kävellen Korvensuoran puolivälissä olevalle levähdyspaikalle Särkelän Maijan tuvalle. Sieltä edelleen vanhalle Hintantielle ja Valtatien kautta kauppatorille. Torikauppa sujui niin hyvin, että kaikki saatiin myytyä. Palkintoa nuori mies sai tovin odottaa, sillä vasta seuraavana kesänä ahkera kelkkanikkari sai lunastaa palkkansa eli polkupyörän Alakylässä sijaitsevasta Mannin kaupasta.Lähteet:
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978.
Kauppila Osmo: Kiimingin Alakylä, Luontaistaloudesta-1950-koneistuvaan kauteen, 2014.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 21.03.2024.

Puinen sarvisatula

Kuvassa länsisuomalaista tyyppiä oleva rautavahvisteinen puinen sarvisatula.

Ammoisina aikoina, kesytettyään hevosen, ihminen totesi, että hevosella pääsee liikkumaan joutuisasti kiipeämällä sen selkään. Noista ajoista lähtien ratsastajat ovat mukavuuksiensa vuoksi kehitelleet erilaisia pehmusteita hevosen selkään.Euroopan ensimmäinen topattu satula kehiteltiin Ukrainassa noin 500 eaa. Sata vuotta myöhemmin satulaan liitettiin jalustimet. Kului vielä 700 vuotta ennen kuin kehiteltiin ensimmäinen puusatula, josta muotoutui vähitellen etu- ja takakaarineen nykyistä käytössä olevaa satulaa muistuttava.Suomalaisilla ratsumiehillä on pitkät ja maineikkaat perinteet. Karauttivathan suomalaiset ratsusotilaat, hakkapeliitat, jo kolmikymmenvuotisessa sodassa 1600-luvulla ratsastaen halki Euroopan aina Prahaan saakka. Jos olivat ratsu ja ratsastaja tärkeitä sodassa olivat ne välttämättömiä myös rauhan töissä. Entisinä tiettöminä aikoina on postia meillä kuljetettu ratsain 1600-luvulta aina 1800-luvulle saakka. Silloin ei matkustettu paikasta toiseen vain kärryillä taikka reellä, vaan myös ratsastaen.Valtakuntamme vuoden 1664 kestikievariasetuksessa säädetään, että majataloissa tuli olla vaunuja vähintään 2, kärryjä 4, rekiä 6 ja satuloita 8. Jälkimmäisiä käytettäessä istui matkustaja toisen ja kyytimies toisen hevosen selässä. Näin tekivät matkaa naisetkin.Suomessa tehtiin kahden tyyppisiä puusatuloita, sarvi- ja pystyotsaisia satuloita. Pystyotsaiset olivat ominaisia Karjalalle, Etelä-Savolle ja itäiselle Uudellemaalle, sarvisatulat maamme muille osille. Paitsi sarvea erotti läntisen satulan pystyotsaisesta sekin, että sen aluspuissa oli aina reiät tai lenkit mahavyötä varten ja reiät niitä nauhoja varten, joilla kiinnitettiin alusnahkat tai aluspatjat satulaan. Pystyotsaiset satulat kiinnitettiin hevosen selkään satulan yli juoksevilla vöillä.Kuukauden esineenä on puinen neljästä osasta veistetty läntistä tyyppiä oleva satula. Kaareviksi muotoiltuihin selkäpuihin on loviliitoksin ja puutapein istutettu koristellut kaarevat satulapuut. Etummainen satulapuu on lähes pystyasennossa ja se on tuettu selkäpuihin rautavahvikkein. Molemmat satulapuut puolestaan on yhdistetty toisiinsa muotoiluilla rautavahvikkeilla. Nauhamaiset puuleikkaukset koristavat satulakaaria. Etukaaressa on kiinni nahkaverhous, joka on irronnut kiinnityksistään takakaaresta. Selkäpuiden sivureunoissa on rautalenkit mahanalusremmin ja /tai jalustinkiinnityksiä varten. Satulan äärimmäisen kovasta käytöstä todistavat kuluneet puuosat ja etenkin sen lähes poikki hiertyneet rautaosat. Alkuperäistä mustaa väritystä on säilynyt hyvin katvepaikoissa. Satulan valmistusaika ajoittunee vuosien 1790 ja 1890 väliselle ajalle. Tupajumit ovat vältelleet kiitettävästi väkevää satulaa.Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Finna-hakupalveluEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 25.04.2024.

Paimentytön huilu 1794

Kuvassa paimenelle tärkeät varusteet: sarvihuilu, eväskontti, tuohivirsut sekä tukeva paimensauva.

Hartaasti odotti lypsykarjan omistaja kevättä muinoin, sillä rehu oli usein loppumaisillaan. Viimeiset heinän ja oljen rippeet oli koottu elukoitten eteen ja ruvettu syöttämään jo katto-olkia hätärehuna. Oljet silputtiin isoihin puusammioihin, kostutettiin kuumalla vedellä ja höystettiin jauhoilla, näin syntyi karjalle hätäruokaa, jota appeeksi kutsuttiin.Sananparsi Oulun seudulta: ”Tukehtuu ku Haatajan hevonen ruisjauhoappeeseen”. Vielä 1950- ja 1960-luvun taitteessa jokaisen kiiminkiläisen navetan porstuassa rouskutti tehdasvalmisteinen, sininen polkimella toimiva ”Nikanderin patentti” eli olkisilppuri. Vastaava käsiveivillä toimiva kotitekoinen laite oli nimeltään silppuhepo.Koska rehuvaroja oli vähän ja nekin kehnonlaisia, pyrittiin nälkäiset lehmät saamaan ulos mahdollisimman aikaisin, jotta maitoinen kesä olisi alkanut varhain. Vihantaan kevätruokaan päästessä laiha maitotilkka muuttui pian runsaaksi ja rasvaiseksi. Tämän vuoksi karjan laskiaispäivä oli ilon päivä. Lehmien uloslaskun yhteydessä emännät tekivät taikoja, joilla koetettiin taata karjan turvallisuutta metsälaitumella. Suurimpana vaarana oli kevätnälkäinen karhu, jolle lausuttiin harras pyyntö: ”Ohtoseni, lintuseni anna rauha raavahille, sontareisille sovinto”.Vanhassa suomalaisessa kyläyhteisössä paimen oli arvossa pidetty ammattilainen. Hänen vastuullaan liikkui koko kesäkauden kylän karja. Ennen muinoin paimenet olivat talojen yhteisesti palkkaamia miehiä, jotka kykenivät turvaamaan karjan metsissä. Kovin vaikeaa oli aikuisia miehiä saada moiseen virkaan, joten paimeniksi piti hyväksyä niin naisia kuin keskenkasvuisia lapsiakin. Kun karjaa uhkaavat pedot kylien lähimetsissä vähenivät, voitiin luottaa paimenpoikiin ja tyttöihin.Paimenen tuli valvoa eläimiä niin, etteivät nämä päässeet pahantekoon pelloille tai niityille. Periaatteena oli, että tilukset aidattiin, mutta karja sai kulkea vapaana ruokaa etsien paimenen ohjaamana. Aitaamisperiaatteesta sovittiin 1860-luvulla Ala- ja Yli-Kiimingissä sekä Haukiputaalla siten, että metsäsarat pidetään aitaamatta niin kuin ennenkin, mutta niityt ja pellot on pidettävä ”tiheässä ja taajassa” aidassa. Päätettiin myös, että karjanlaitumet olivat yhteiset kuten ennenkin. Yhteisniityille ei eläimiä saanut laskea keväällä eikä syksyllä, niin kuin Kiimingissä aikaisemmin oli tehty.Kuukauden esineenä on sormiaukollinen lehmän tai sonnin sarvesta valmistettu paimensoitin. Puhallusaukko on tehty katkaisemalla sarven kärki ja polttamalla aukko suuremmaksi. Sarvihuilujen pinta on useimmiten hiottu sileäksi, mutta tämän huilun pinta on jätetty koskemattomaksi.Huilun yläpintaan on porattu neljä sormiaukkoa ja yksi ripustusreikä. Yläreunaan on kaiverrettu vuosiluku 1794 ja sen yläpuolelle emännän nimikirjaimet eli monogrammi. Nimeän tämän soittimen paimentytön huiluksi, sillä se on kauttaaltaan kirjailtu tyttöjen monogrammeilla, joita on yhteensä kymmenen. Vain yksi kolmen kirjaimen yhdistelmästä päättyy poikaa tarkoittavaan S‑kirjaimeen. Ympäriinsä huilun pintaa on kaiverrettu lisäksi mystisiä pistejonoja, joissa toistuu pisteiden lukumäärät 4 ja 5. Näiden kaiverrusten merkitys jää tällä erää arvoitukseksi.Lähteet:
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978.
Vilkuna Kustaa: Työ ja ilonpito, 1983.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 16.05.2024.

Pesukurikka ja pyykkilauta

Kuvassa oleva saavi on nähnyt 147 juhannuspyykkäystä. Saavin korvakkeisiin on aseteltu pyykkipulikka kantamisen apuvälineeksi. Pulikan päällä pyykkilauta ja pesukurikka. Muuripata odottaa tulen virittäjää.

Valokuvassa saavin päälle aseteltua esinettä on käytetty apuvälineenä pyykin pesussa 1800-luvun lopusta lähtien aina pyykinpesukoneiden aikakaudelle saakka. Kyseessä on pesukurikka, 40 sentin mittainen kädensijallinen puunuija, jossa on litteä ja leveähkö lapa. Esine on koristeltu kauniisti puuleikkauksin, jotka kuvaavat kukkaruukkua ja kukkaa. Kukkakuvion uurteissa on säilynyt hyvin punaista väritystä. Koristekuvion alapuolelle on kaiverrettu omistajan nimikirjaimet.Kurikalla on hakattu pesupenkin päällä lipeävedessä liotetuista vaatteista liat pois. Perimätiedon mukaan karttu on kuulunut Helenalle, joka on saanut sen kihlajaislahjana yli 130 vuotta sitten. Tämän päivän lapsille pesukurikka ja sen käyttö on tullut tutuksi Koiramäki-kirjoista, joissa Heta pesee pyykkiä kurikan avulla.Toinen esiteltävä esine on yhdestä puusta veistetty suorakaiteen mallinen pyykkilauta. Materiaalina on koivupuu, pituutta on 70 cm ja leveyttä 23 cm. Taustapuoli on sileä, etupuolella 17 poikittaista vakoa, joiden päällä pyykkiä hangattiin. Alalaidassa 11 cm leveydeltä tasaista lautaa, ylälaidassa 15 cm leveä ylöspäin kapeneva tasainen osa, jossa sydänkuvioinen lävistys. Taustapuolelle kaiverrettu omistajan nimikirjaimet ja vuosiluku 1937.Pyykkilautoja on valmistettu eri materiaaleista. Vanhin, puinen, lauta alkoi yleistyä Suomessa 1900-luvun alussa, mutta varsinainen sesonki osuu 1920-luvulle.Puisten lautojen jälkeen kehiteltiin sinkkipeltiset, jotka olivat kestävämpiä. Peltilautojen sesonki oli vähän puisten lautojen jälkeen tai samoihin aikoihin. 1930-luvulla yleistyivät lasiset pyykkilaudat. Lasinen lauta oli täydellinen pesemisväline. Se ei kulunut eikä rikkonut vaatetta. Puisia ja peltisiä lautoja raskaampana lasinen lauta pysyi tukevammin oikeassa asennossa pyykkipaljussa, koska se ei pyrkinyt kellumaan veden pinnalle.Kiiminkijoen varressa pyykkiä pestiin 1960-luvun alkupuolelle asti jokirannoilla, joko omalla pyykkirannalla tai taloryhmien yhteisillä pyykkirannoilla. Yhteiset alueet oli muodostettu ilmeisesti vasta 1900-luvun puolella eli paljon Isojaon jälkeen. Yhteisiä alueita oli Alakylästä lähtien ainakin Honkasessa, Alatalossa, Kontio-Hurun ranta Ylikoskella, Pikkuaution ranta Aution sillan alapuolella, Mikkosella, Kaattarissa ja niin edelleen aina Huttukylän Runtin rannalle asti.Vaatteiden pesu oli vielä viime vuosisadan alkupuolella rankkaa työtä naisille. Raskaudessaan sitä verrattiin miesten tekemiin metsätöihin. Pyykkipäivä käynnistyi vesien kantamisella joesta ja muuripadassa lämmittämisellä. Pesupaikalle oli edellisenä päivänä viety likainen pyykki likoamaan puusaaveihin. Liotetut pyykit siirrettiin kuumaan pesuveteen, jossa niitä hierottiin puhtaaksi käsin tai hakattiin lika irti puukartuin rantakivien tai pesupenkkien päällä. Pesuaineena käytettiin koivuntuhkalipeästä ja eläinten teurasjätteiden rasvasta itse keitettyä saippuaa. Valkopyykkiä keitettiin ja sekoitettiin puupulikoilla muuripadassa, minkä jälkeen se käytettiin lipeävedessä. Pesty pyykki huuhdottiin moneen kertaan rannalla tai veneellä soutaen kauempana rannasta. Talvella saunojen padoilla keitetyt pyykit kuljetettiin vesikelkalla saaveissa joen jäälle, jonne oli hakattu avannot pyykin huuhtomista varten. Pyykin huuhtelu jäisessä vedessä ja sen vääntäminen käsivoimin tuulessa ja tuiskussa oli totisesti kovaa työtä.Nykyaikana pyykinpesu on paljon helpompaa kuin se kuuluisa heinänteko. Lajittelet pyykit, pistät ne koneen kitaan, annostelet omot ja napista kone käyntiin. Jottei työ olisi liian haastavaa myöskään miehille kertoo näyttö, milloin puhtaat pyykit voi ottaa koneesta.Lähde: Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri, 1973.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 27.06.2024.

Juurisaavi

Kansanomaisessa ruokataloudessa on aina ollut hyvin tärkeää valmistaa ravintoaineet sellaisiksi, että säilyvät mahdollisimman pitkään käyttökelpoisina. Erityisen tärkeä on ollut taito valmistaa kestävää leipää niin, että se säilyy maukkaana viikkoja ja kuukausia. Leivän arvo eväänä ja vararavintona on ollut korvaamaton.Taisi olla 60-luvun ekavuosia, kun Mikkosen vanhaan pirttiin saapui kylän emäntä Kontion Saimi tai Siekkisen Kaija ja esitti pikku pojan korviin erikoiselta kuulostavan pyynnön: Uutta leivän juurta pitäisi saada, vanha juuri on kuollut. Rauha-äiti haki esille nyt esiteltävän juurisaavin ja rapsutti sen reunoista kuivunutta taikinaa ja varisteli kokkareet paperipussiin. Pyyntö tuli näin täytettyä.Taikinajuureen leipominen oli ennen muinoin ainoa tapa saada taikina kohoamaan, koska hiivaa ei vielä tunnettu. Tämä tapa on kaikkein vanhinta kohotetun leivän valmistustapaa kaikkialla maailmassa.Taikinajuuressa elää villihiivoja ja bakteereita. Taikinajuuri siirtää hiivat ja bakteerit seuraavaan taikinaan. Näin saadaan aina saman makuista leipää ja hiivat pitävät huolen siitä, että taikina kohoaa. Ruisleivän juuri säilyi hengissä jopa vuosia, kun taikinaa jätettiin hieman aina kuivumaan puuastian reunoille. Juuri heräsi toimimaan, kun ryhdyttiin tekemään uutta taikinaa samassa astiassa. Taikinapyttyä ei siis saanut koskaan pestä! Henkiin herättäminen varmistettiin vielä ajoittamalla leipominen täyden kuun jälkeiseen aikaan. ”Kun kuu katoo, niin leipä sakoo”, tiesi vanha kansa.Uskon, että Mikkosen sukuketjuja vanha taikinajuuri on herätettävissä henkiin keittiön lämmössä lempeällä kädellä ja sopivan haalealla vedellä. Kuuma vesi on tappavaa. Maku ei varmaankaan tulisi olemaan ihan sama, koska vanhan juuren mikrobikanta saattaa jäädä nykyilmassa leijuvien ja jauhojen mukana tulevien uusien mikrobien jalkoihin.Raili, vanhin siskoistani, muisteli joka syksyistä reikäleipien suurleipomusta 50-luvun alussa. Leipomiseen valmistauduttiin edellisenä päivänä lisäämällä käden lämpöistä vettä ja ruisjauhoja juurisaaviin. Näin hapatettiin taikinan juuri kitkerän happamaksi. Saavin päälle pantiin liina ja sen annettiin olla rauhassa vuorokauden. Kupliminen tarkistettiin kurkistamalla liinan alle. Tuoksu oli kitkerän huumaava. Hapatettu taikina vaivattiin ja annettiin nousta kuohkeaksi. Valmis taikina nostettiin pelkalla leipomispöydälle ja käsin pyöriteltiin suuriksi pötkylöiksi, jotka saivat hetken nousta, kunnes niistä tehtiin pienempiä leipäreitä. Kun nämä olivat hiukan pyöristyneet, taputeltiin niistä varsinainen leipä. Saatettiinpa laittaa ristikuviokin pyörylän päälle ennen taputtelua.Ymmyrkäisellä vormulla leikattiin äärimuodot ja sonnin sarvella tai juomalasilla painettiin reikä keskelle. Pistimellä tuikittiin vielä läpiä, ettei leivästä tullut kohokuorisia. Leivät nosteltiin pelkalla leveiden leipälautojen päälle taas hieman kohoamaan. Uuniin leivät nostettiin pitkävartisella leipälapiolla ja uunista ulos samalla lapiolla. Hiukan kuivuttuaan reiälliset leivät pujoteltiin pitkiin vartaisiin ja nostettiin tuvan orsille. Lämpimässä tuvan laessa leivät säilyivät homehtumatta koko talven. Kuivaleipää riitti koko talveksi ja keväällä odotti uusi suurleipomus. Isoisä Matti piti kuivaleipää erityisen suuressa arvossa.Toki meillä muutakin leipää purtiin kuin vain kuivaa ja kovaa. Säännöllisesti leivottiin rieskaa, hiivarieskaa, hiivaleipää, piimälimppuja, perunalimppuja ja tietenkin nisua. Muistipa Raili vielä, että hänellä oli tehtävänä juoksuttaa aina uunilämpimät leivät pihan poikki naapurin vanhalle Marille.Lähteet:Suullinen perimätieto.
Toivo Vuorela: Suomalainen kansankulttuuri, 1973.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 19.09.2024.

Palokeksit pärekattojen aikakaudelta

Kuvassa kaksi kyläsepän tekemää järeää palokeksiä eli palokoukkua. Toinen keksi on varustettu kettingin pätkällä ja renkaalla, johon voitiin kiinnittää vetoköysi. Taistelussa tulta vastaan keksin toinen sakara on katkennut. Puuvarret ovat olleet jopa neljän metrin mittaisia.

Maasepän takomat rautaesineet, joissa kaksi piikkiä, toinen sivulle osoittava käyrä piikki sekä toinen, hieman varren suunnasta ulospäin suuntautuva. Lyhyehkö ruoto, jossa tuppikiinnitys paksuhkolle puuvarrelle. Toisen esineen piikkien yhtymäkohdassa kiinni vankka ketju, jonka päässä lenkki köyden kiinnitystä varten. Toinen piikki on katkennut.Palokeksiä on käytetty menneinä aikoina tulipalojen rajaamiseen, muun muassa pärekattojen purkamiseen sekä loppusammutuksessa hirsikehikoiden hajalle repimisessä. Perinteisesti palokeksi on ollut katolle nousevilla tikkailla. Järeitä palokeksejä on vanha kansa käyttänyt myös kaskeamisessa ja peltojen raivauksessa.Paloturvallisuus edellytti, että jokaisella talonomistajalla tuli olla pihallaan katolle johtavat isot tikkaat, palokeksi ja palokirves sekä täysinäinen vesitynnyri talon edessä.Vuonna 1867 perustettiin Kiimingin paloapuyhtiö. Kaksi vuotta aiemmin oli kunnan hallinto erotettu seurakunnan hallinnosta ja tämän uudistuksen velvoittamana paloavun antaminen kuului nyt kunnille. Paloapuyhtiöt korvasivat sääntöjensä perustein tulipalojen aiheuttamia vahinkoja, jota varten ne kokosivat maksut piireistään.Säännöt sisälsivät myös määräyksiä, joiden tarkoituksena oli estää tulen irtipääsy ja vahingon sattuessa opastaa sammuttamaan palopesäke ennen kuin tuli pääsi valloilleen. Taloissa oli pidettävä saatavilla sammutuskaluja, tulisijojen oli oltava kunnossa ja puhdistettuina ja kattojen rakennusaineiden sääntöjen sallimia. Kuntakokouksen valitsemat brandsyynimiehet (palotarkastajat) kiersivät piirinsä talot keväisin ja syksyisin.Saattoipa harvaan asutuilla seuduilla syynääminen unohtua kokonaan. Palotarkastus toimi parhaiten tiheään asutuissa kylissä, joissa tulipalo saattoi vaaraan naapuritkin. Kiimingissä palotarkastus asetettiin vuonna 1870 ”toiselle vakavammalle kannalle”. Yhdistyksen nokkamieheksi määrättiin lukkari Aaro Kauppila ”useammaksi vuodeksi”. Kiimingin paloapuyhtiö lakkautettiin vuonna 1908. Uuden lain myötä yhtiö todettiin liian pieneksi, vakuuttaminen oli myös yleistynyt valtakunnan tason vakuutusyhtiöissä.Palontorjunta oli pitkään pääasiassa ennalta ehkäisevää. Tulipalojen sammuttaminen oli pitkään toivotonta, sillä palavaa puurakennusta ei voitu pelastaa vanhan ajan menetelmin.Käsikäyttöiset paloruiskut tulivat apuun 1800-luvun loppupuolella. Seurakunnat olivat ensimmäisiä paloruiskujen hankkijoita kirkkojen vakuutusehtojen takia. Alueemme ensimmäiset sammutuskunnat perustettiin 1890-luvulle tultaessa käyttämään kirkkojen paloruiskuja.Eero Antinpoika Mikkonen muisteli kauheaa tulipaloa Mikkosen törmällä kesällä 1948. Matinpuolen riihen elosuojineen sytyttyä tuleen levisi se saman tien myös Pekanpuolen riiheen. Syntyi valtava roihu, joka hälytti koko kylän sammutustöihin. Kun palavien rakennusten sammuttaminen osoittautui mahdottomaksi, ryhdyttiin varjelemaan päärakennuksia. Muodostettiin kaksi ihmisketjua, toinen joen rannalta ja toinen lammen rannalta pihalle. Eero ja naapurin Anna-Liisa kiipesivät Matinpuolen katolle ja toiset sammuttajat toiselle katolle.Kipinät sytyttivät tuo tuostakin pärekaton tuleen, mutta nuoret sammuttivat palonalut ihmisketjujen kantamalla vedellä. Pahimmassa vaarassa oli Pekanpuolen navetta tulen päästessä paikoin pärekaton läpi navetan ylisille. Sammutusväkeä oli niin paljon, että tuli saatiin pidettyä kurissa. Alakylän koululta haettiin käsikäyttöinen paloruiskukin, mutta ei sitä saatu toimimaan. Lopullinen pelastaja tuli joelta päin lounaistuulena, joka käänsi kipinäpilvet poispäin taloista.Lähde: Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 10.10.2024.

Silitysraudat, ”muinaista rautaa”

Valokuvassa järvimalmista valmistetut silitysraudat, toinen pöydällä ja toinen kolmijalkatelineellä. Taustakuvassa muinaissuomalainen mies ja vaimo.
Toisessa kuvassa taalalainen harkkohytti Lars Schultzen kuvaamana 1732. Eevert Laine, Suomen vuoritoimi 1809-1884, 1952.

Raudan valmistus alkoi maassamme 200–300 vuotta ennen ajanlaskun alkua järvi- ja suomalmista. Tästä löytyy kerronnat Kalevalan runoista. Sammosta on esitetty lukuisia tulkintoja, joista useat liittyvät muinaiseen raudanvalmistuksen tietotaitoon, rauta-kuoppauuneihin ja pajoihin. Vanha kansanruno todistaa talonpoikaisraudan syntyä:”Hölmä Tuonelta tulevi… Maan alta Manalan poikaLöysi suosta ruosteheinän… Teräsheinän hettehestä.Veipä Ilmarin pajahan.Järvimalmeja esiintyy kaikkialla Suomessa. Hiekkapohjaisilla järvillä paikoin runsaastikin. Näitä malmeja jalostettiin kotioloissa. Vielä 1500-luvulla näyttää Suomi tulleen toimeen kansanmiesten itse valmistamalla raudalla. Sepäntaito oli korkealla myös Pohjanmaalla, jossa esimerkiksi Juho Vesainen ja hänen partiotoverinsa itse valmistivat aseensa. Raudan käyttö oli vähäistä vielä 1700-luvulla sen korkean hinnan takia. Kirves, puukko, sirppi ja saha olivat tärkeimmät rautaesineet. Reen jalaksissa ei sitä käytetty ja hevosillekin laitettiin vain ohuet lehtikengät.Malmi eli hölmä harottiin puuvartisilla haaveilla järven pohjasta kesällä malmilautalle tai talvella jään päälle. Malmikokkareet olivat yleensä kolikon kokoisista aina nyrkin kokoisiin. Rannalla hölmä ensin puhdistettiin, kuivattiin ja lopuksi pasutettiin eli poltettiin avotulella halkojen seassa, jolloin niistä paloi pois multa ja liiat ruosteet.Malmi sulatettiin harkkohytissä, jonka sydän, pystyuuni, muurattiin kivestä suppilon muotoon, korkeutta ja leveyttä oli vajaat 2 metriä. Uunin ympärille rakennettiin hirsikehikko, jonka pohja-ala oli noin 3x3 metriä. Muurauksen ja puukehikon väli täytettiin hiekalla. Puuosa oli välttämätön, jotta hytti saatiin riittävän kuumaksi ja ulkopuoli pysyisi niin viileänä, että pesä päästiin portaita pitkin täyttämään yläkautta. Sulatusvaiheessa ahjoon ammennettiin vuoroin hölmää ja hiiltä eli sysiä, jota saatiin tervanpolton sivutuotteena.Hiilirengit lappoivat hölmää sisälle määrämitoin hyttimestarin valvonnassa. Tulen piti olla kaiken aikaa yllä ja sitä lietsottiin pajapalkeilla, jonka suutin oli uunin alaosassa. Seinämiin tarttuneita puolisulia malminpaloja tökittiin välillä alemmas hiilien sekaan. Kuonaa valutettiin aika-ajoin pois hytin sivussa olevan pienen aukon kautta.Sulatus kesti vähintään vuorokauden ja lopputuloksena pesän pohjalle muodostui huokoinen kuonapitoinen rautamöhkäle eli sulain, joka nostettiin ulos yläkautta. Sulain siirrettiin hehkuvana alasimelle, jonka jälkeen lekamiehet pääsivät takomaan siitä kuonaa pois sepän käännellessä pitkillä pihdeillä jopa 30 kiloista möhkälettä. Puhdistustaonnan lopputuloksena saatiin takkirautaharkkoja jatkojalostusta varten. Pitkulaisia harkkoja voitiin paloitella siten, että asetettiin kirves harkon päälle ja lyötiin painavalla lekalla kirveen hamaraan.Kuukauden esineinä ovat järvimalmista valmistetut silitysraudat. Pituutta on molemmilla noin 18 cm, leveyttä 5–9 cm ja korkeutta 12–14 cm. Oikeanpuoleinen on valmistettu takomalla takkirautaharkon pätkästä. Puhdistustaonnan jäljiltä on jäänyt runsaasti kuonaonkaloita. Vasemmanpuoleinen esine on valmistettu muottiin valamalla. Lähes kolmion muotoisen rataosan päällä on vaikeasti tulkittavia kuvioita. Eläinaiheisen kahvan pää muistuttaa muinaisten pohjanmiesten lohikäärmepääkoristeita. Molempien esineiden alkuperä on vielä epävarma, mutta voitaneen ajoittaa 1700-luvulle.Lähteet:
Sirelius U.T.: Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Rytkönen Raili: Suur-Iin historia, 1978.Esine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 28.11.2024.

Kahvimyllyt, kahvikansan historiaa

Kuvassa kahvimyllyjen ensimmäinen ja toinen sukupolvi ajalta 1860-1950. Kahvipaketti vie meidät 1950-luvun alkuun. Prännärillä pavut paahdettiin. Pavut pannuun kansi suljettiin ja sitten hellalle avotulelle kampea kääntämään. Näin kahvipavut paahtuivat tasaisesti, kun vielä muistettiin välillä hyppyyttää papuja.

Kahvia alettiin tuomaan Suomeen 1720-luvulla turkulaisporvarien varustamissa laivoissa. Kahvi oli saapunut Eurooppaan 1600-luvulla venetsialaisten tuomana arabimaailmasta. Aluksi kahvia nautittiin vain säätyläiskartanoissa ja suurporvareitten kodeissa. Kahvittelu levisi sieltä pappiloihin ja kaupunkien porvareiden saleihin.Kahvinjuonti levisi rahvaan keskuuteen verrattain myöhään. 1800-luvun alkupuolella kahvin keittämiseen tarkoitettuja kuparisia keittimiä ei ollut muilla kuin herrasväellä. Mutta jo 1850-luvulla voitiin todeta, että kahvipannu porisi jo melkein kaikissa taloissa ja useissa tölleissä ja mökeissäkin. Kahvipapuja tuotiin Suomeen nyt juuttisäkeissä, jotka saattoivat painaa jopa 90 kg. Paahtamattomat pavut olivat vaaleita ja vihertäviä. Kahvi myytiin aluksi raakoina papuina, koska se säilyi paremmin raakana. Paahtamattomana kahvia myytiin kaupoissa 1950-luvulle saakka.Kahvin tuonti keskeytyi kuudeksi vuodeksi toisen maailmansodan takia. Suomessa jouduttiin turvautumaan kitkerään korvikkeeseen, jota tehtiin viljasta tai sikurin ja voikukan juurista. Korvikkeessa saattoi olla aitoa kahvia vain 15–25%. Kokonaan kahvi loppui vuonna 1943. Kun kahvilaiva saapui vihdoin turun satamaan vuonna 1946, oli tapahtumaa todistamassa suuri kansanjoukko. Kahvin säännöstely loppui vasta vuonna 1954.Kotioloissa oloissa kahvia paahdettiin ja jauhettiin sen verran kuin tarvittiin. Kahvipavut paahdettiin prännärillä. Paahdetut kahvipavut säilyivät hyvänä vain muutaman viikon.Kahvipapujen rikkomiseen käytettiin aluksi vanhoja tuttuja välineitä, kuten huhmaria tai pahkakulhoa, jossa hienontimena toimi rautakuula tai ymmyrkäinen kivi.Kuukauden esineiden esittelyssä selviää kahvimyllyjen kehityshistoria.Kahvimylly 1. Huhmar, pikarin mallinen puusta sorvattu kahvimylly, jossa on puinen survin. Mylly on maalattu ulkopuolelta ruskeaksi, maalipinta kulunut ja voimakkaasti patinoitunut. Korkeutta tällä 1800-luvun esineellä on 19 cm.Kahvimylly 2. Puusta sorvattu patamainen kulho, jonka sisällä n.1,3 kg:n rautakuula. Suomen sodassa 1808–1809 oli suomalaisilla joukoilla kahden kokoisia tykkejä: 3- ja 6‑naulaisia. Naula on vanha suomalainen painomitta. Kulhossa hienontimena toimiva kuula vastaa painoltaan ja mitoiltaan 3‑naulaisen tykin ammusta.Kahvimylly 3. Kyläsepän valmistama kahvimylly. Nelikulmaisen, punaiseksi maalatun puukotelon osat on kiinnitetty toisiinsa puutapein. Yläosassa on peltivahvikkeinen avoin kita, alaosassa vetolaatikko puunupein. Koneisto on rautaa ja kampi sijaitsee kotelon kyljessä. Korkeutta myllyllä on 22 cm, valmistusaika sijoittuu aikavälille1860-1900.Kahvimylly 4. Rauha-äidin teollisesti valmistettu puurunkoinen kahvimylly, jonka nurkat on tehty sinkkaamalla. Pohja ja kannen reunat on muotoiltu kaareviksi. Pinnat on käsitelty petsaamalla ja lakkaamalla kellanruskeaksi, voimakkaasti kulunut. Koneisto-osa on rautaa ja messinkiä, kammen nuppi puuta. Laatikon etulevy ja vetonuppi uusittu jo lähes 70 vuotta sitten.Valmistajan kyltti on kadonnut, mutta luotettavien lähteiden (www.finna.fi) mukaan mylly on valmistettu saksassa 1930–1950-lukujen välisenä aikana. Valmistajana H.T. Armin. Nouseepa mieleeni kahvintuoksuinen kuva äidistäni, kuinka hän asetteli tämän myllyn polviensa väliin, varisteli Katriina-paketista valmiiksi paahdetut pavut myllyn kitaan. Kampi pyörähteli äidin käsissä rytmikkäästi.Lähteet:
Suomen kansanomaista kulttuuria, 1919
Kansalliskirjaston Finna-hakupalvelu
WikipediaEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 12.12.2025.

Kessuhakkurit 1800-luvulta

Kuvassa talonpoikaiset kessuhakkurit 1800-luvulta, tuohiset tupakkarasiat sekä kuva Virginian tupakasta. Saimaa-, Työmies- ja Klubi77-askit olivat työmiesten plakkareissa vakiotavaraa 1950- ja 1960-luvuilla.

Tupakointi levittäytyi Eurooppaan 1500-luvun alusta lähtien Amerikan löytöretkien seurauksena. Pääasiassa sodat toivat tupakan myös Ruotsi-Suomen valtakuntaan. Tapa tuli sotilaille tutuksi Ruotsin osallistuttua Euroopassa käytyyn 30-vuotiseen sotaan (1618–1648). Tupakka saapui heidän mukanaan.Tupakka oli tullut myös Kiiminkijoen varren talonpoikien nautintoaineeksi viimeistään 1600-luvun puolivälin jälkeen. Siitä on todisteena tuon ajankohdan liitupiippujen katkelmat, jotka on otettu talteen vanhoilta jokivarren asuinkentiltä.Tupakanpolton katsottiin rasittavan valtakunnan ulkomaankauppaa liiaksi. Tämän takia talonpojat velvoitettiin viljelemään itse tupakkansa. Vuonna 1747 säädettiin, että tupakkatehtaiden oli käytettävä tuotteisiinsa kotimaista tupakkaa tietty määrä ulkomaisen ohella. Lopputulos oli kehno. Kotimainen kessu ei pärjännyt laadullisesti eikä hinnallisesti tuontitupakalle. Tuontitupakan kulutus ei sanottavasti vähentynyt ja venäjäntupakan salakuljetus jatkui yhtä vilkkaana kuin ennenkin.Palturitupakka (Nicotiana rustica) oli intiaanien pääasiallisesti käyttämä tupakka, ja tuli ensimmäiseksi Eurooppaan. Palturitupakka, kansanomaisesti kessu, oli aluksi suosituin ja käytetyin tupakkalaji aina 1950-luvulle saakka. Se kasvaa myös viileässä ilmastossa, joten sen kasvatus onnistui Suomessa. Se on hyvin lehtevä ja kasvaa yli metrin korkuiseksi. Kansanomainen tupakan valmistustapa oli sangen yksinkertainen. Kerppuihin koottuina lehdet nostettiin kuivumaan tuvan orsille, mistä ne korjattiin kannellisiin tynnyreihin tai isoihin tuohisiin kontteihin joko aittaan tai tuvan ullakolle. Tarvittaessa noudettiin kerppu kerrallaan piipputupakaksi leikattavaksi tai morttelilla nuuskaksi hienonnettavaksi. Leikkaukseen saatettiin käyttää petkelettä, mutta tavallista oli, että leikkaaminen suoritettiin irtohakkurilla tai alustaansa kiinnitetyllä teräraudalla.Kuukauden esineenä on karkeasti koivupuusta veistetty kessuhakkuri. Toinen puoli on rimoilla korotettu kouruksi, johon leikattavat kessut asetettiin. Toiselle puolen esinettä on koverrettu kaukalo leikatulle materiaalille. Lenkkipäinen leikkuri on kiinnitetty reunaan naulatulla jämerällä aspilla. Kourun edessä, leikkurin puoleisella reunalla, on lisäksi rautainen terävä ohjuri. Pohjaan on kaiverrettu vuosiluku 1886. Esittelyssä on muka myös kaksi muuta sepän tekemää teräasetta, joita on käytetty kessuhakkureina. Niitä on tosin enimmäkseen käytetty muissa taloustöissä, kuten nimet kertovat: havupiilu ja räkkirauta.Veljelläni Eerolla s.1938 ja siskollani Raililla s.1940 ei ollut muistikuvaa varsinaisesta kessun viljelystä Mikkosella, mutta kirkkaassa muistissa oli isoisä Matin kessun leikkaaminen. Kun kessukerppu oli noudettu tuvan ullakon orresta roikkumasta pääsi Matti viiltelemään pitkällä puukolla kessun lehtiä leveällä ja pitkällä tupakkilaudalla, jonka toiseen päähän oli veistetty lapsille miilu-peli!1950-luvulla siirryttiin kessusta Virginian tupakkaan (Nicotiana tabacun), josta tehtailtiin piippu-ukoille Jymyä ja Petsamon vaaleaa sekä nuoremmalle polvelle paperossia eli pöllitupakkaa kuten Saimaata, Työmiestä ja Pilliklubia. Kaikki edellä mainitut julistettiin ”pannaan” viimeistään 1980-luvun alussa korkeitten myrkkypitoisuuksien takia.P.S. Taisi olla vuosi 1950, kun Pikku-Eero kääri paperiin tuhdin sätkän Matti-papan Jymy-tupakasta. Tuo sätkä vastasi väkevyydeltään viittä–kuutta tämän päivän savuketta. Pikku poika sai sauhuttelusta niin pahan nikotiinimyrkytyksen ettei omin jaloin kyliltä kotiin päässyt. Siihen kokemukseen jäi tupakan poltto lopuksi ikää.Lähteet:
Lahtinen R.: Savun lumo 2007
Kansalliskirjaston Finna-hakupalveluEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 23.1.2025.

Sokeriloukku, tärkeä osa toppasokerin 200-vuotista historiaa

Kuvassa Sokeriloukussa katkaistu sokeritoppa, sokerietikettejä 1950-luvulta sekä sokerisaksia. Loukun vieressä kilon paketti sahattua Vaasan palasokeria 1930-luvulta sekä valtion sokerikortti vuodelta 1921.

Sokeriruoko on peräisin läntisen Tyynenmeren suurilta saarilta, joissa sitä on viljelty ja pureskeltu sen makeutensa vuoksi tuhansia vuosia. Aasian mantereen kautta viljely levittäytyi kohti länttä. Sokerin erottaminen opittiin Lähi-Idässä noin 700 vuotta jälkeen ajanlaskun. Keksittiin lisätä kalkkia sokeriliemen keitinveteen. Menetelmä valkaisi sokerin tehokkaasti.Sokeri tuli tunnetuksi Euroopassa vasta 1300-luvulla. Sokerista tulikin nopeasti suosittu ja erittäin kallis tuontiartikkeli. Eurooppalaiset selvittivät kuitenkin pian valmistuksen salaisuudet ja levittivät kasvatuksen 1500-luvulta lähtien Atlantin toiselle puolen trooppisille alueille. Siitä lähtien sokerin historia onkin orjuuden ja ahneuden surullista historiaa aina 1800-luvun lopulle saakka.Suomen ensimmäinen sokeritehdas, joka jalosti edellä mainittua Karibian ruokosokeria, perustettiin Turkuun vuonna 1756. Ensimmäiset sata vuotta sokerin valmistus oli hyvinkin alkeellista ja erittäin hidasta. Kesti lähes kolme kuukautta ennen kuin raakaruokosokeri oli liotettu, saostettu, siivilöity, keitetty, kiteytetty ja savisissa kekomuoteissa kuivatettu valmiiksi tuotteiksi.1860-luvulla höyryn käyttöönotto mullisti sokeriteollisuuden. Kehiteltiin uudet menetelmät tyhjiökeittimineen, joilla veden haihduttaminen ja sokerin kiteyttäminen voitiin suorittaa tuntuvasti lyhyemmässä ajassa. Sokeritopan valmistus lyheni muutamaan viikkoon. Pienet sokeritopat painoivat kaksi tai viisi kiloa, suuret jopa 15 kiloa.Kotimaisen juurikassokerin tuotanto alkoi vuonna 1920 Salossa, missä se jatkui aina 2000-luvun alkuun asti. Tänä päivänä sokeria valmistetaan Suomessa vain sokerijuurikkaasta maamme ainoassa toimivassa sokeritehtaassa Säkylässä.Palasokerin tuotanto alkoi maassamme jo 1890-luvulla. 1930-luvulla sitä alettiin pakata kilon pakkauksiin siten, että vuosikymmenen lopulla tuotannosta pääosa oli palasokeria. Viimeinen sokeritoppa valmistui vuonna 1957 Vaasan sokeritehtaalla.Isoveljeni muistissa oli säilynyt hyvin Haukiputaan Osuuskaupan Alakylän myymälän hoitajan sokerikirveen heilahdus suuren sokeritopan yllä joskus 50-luvun alussa. Kotona murrettiin isosta sokerikimpaleesta pieniä paloja tarpeen mukaan.Kuukauden esineenä on kannellinen sokerin paloittelulaatikko eli sokeriloukku. Kansi on saranoitu toiselle pitkälle sivulle. Laatikon sisällä on rei‘itetty välipohja, jonka päällä rautainen puunuppinen leikkuri ja sen vastakappale. Välipohjan alla on pitkältä sivulta aukeava matala vetolaatikko, johon hienonnettu sokeri varisi. Koko komeus on ootrattu tammenväriin, pinta voimakkaasti kulunut. Valmistettu 1890–1920 välisenä aikana ammattityönä.Sokerin jakelu on ollut säännösteltyä Suomen historian aikana kaksi kertaa. Ensimmäisen kerran säännösteltiin vuosina 1916–1921. Tuolloin sokeria valmistettiin valtion laskuun määrättyä korvausta vastaan ja sokeri ostettiin valtion sokerikorteilla. Korttien jakelusta vastasi kunnan elintarvelautakunta. Sokerin jakeluajat ja ‑paikat ilmoiteltiin sanomalehdissä. Toisen kerran sokerin laittoi kortille talvisodan puhkeaminen vuonna 1939. Kuluttajat saivat ostaa valtion ostokortin kupongilla 500 grammaa sokeria kahden viikon jaksoissa.Tilanteen vähitellen parantuessa viranomaiset antoivat luvan toimittaa kauppoihin korttivapaata sokeria. Säännöstelystä vapautetun sokerin hinta oli kaksinkertainen. Siitä huolimatta ensimmäisinä myyntipäivinä kauppojen eteen muodostui pitkiä jonoja, sillä niin oli suuri kansan makian näläkä. Lopullisesti sokeri vapautui säännöstelystä vasta 1954 yhdessä kahvin kanssa.Lähde: 100 tarinaa Suomen Sokerista, Sucros OyEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 27.2.2025.

Suolapullot ja suolahuhmare tuohikulttuurin ajalta

Kuvassa eturivissä pieni suolapullo eli potti sekä suolahuhmar, jolla karkea vuorisuola hienonnettiin. Takana keskellä iso tuohinen suolapullo ja suolasarvi. Vierustoilla joka kodin suolasalkkarit.

Suola on ollut yksi ihmiskunnan tavoitelluimmista raaka-aineista. Suolaa on sanottu valkoiseksi kullaksi, jota saadakseen kansat ovat muinoin taistelleet verissä päin. Suola oli yksi ensimmäisiä kansainvälisen kaupan kohteita.Suolan merkitys on perustunut siihen, että se oli maailman yleisin säilöntäaine ennen nykyisten menetelmien kehittymistä. Suolan käyttö ja kysyntä alkoi lisääntyä maanviljelyksen alettua. Kotieläinten pito lisäsi suolan tarvetta entisestään. Siitä tuli välttämätön hyödyke, jonka saanti oli vaikeaa ja kallista.Monen mutkan takana oli suolan saanti etenkin meillä Ultima Thulessa. Vieläkin kuulemme puhuttavan ”suolaisista hinnoista”. 1800-luvun loppuun mennessä suolan saanti helpottui ja hinta asettui kohtuulliselle tasolle. Esimerkiksi kiiminkiläinen kyläkauppias maksoi 1890-luvulla vain noin 4 markkaa 100 litran suolatynnyristä noutaessaan suolan ”tukkukaupasta” vaikkapa Oulun Työväen Kauppaosakeyhtiöltä.Kiiminkijoen varressa elettiin vielä puolitoistasataa vuotta sitten omavaraistalouden aikaa. Pääosa väestöstä sai elantonsa maanviljelystä, karjanhoidosta ja metsätaloudesta. Omavaraistalous tarkoitti sitä, että enin osa elintarpeista, työkalut, kankaat ja pitovaatteet valmistettiin kotona. Materiaalit saatiin maasta ja eläimistä. Valmistustaito perittiin isiltä ja äideiltä. Talonpojan oli välttämättä ostettava vain suolaa ja rautaa.Nyt esiteltävät suola-astiat ja suolahuhmare kuuluivat tuohikulttuurin ajalla jokaisen talouden varustukseen. Materiaalien valikoima on moninainen. On puisia astioita, sekä tuohesta ja juurista punottuja. Suola-astioita on tehty myös sarvista ja sonnin kiveksistä.Kuukauden esineistä ensimmäisenä on esittelyvuorossa tuohinen suolapullo, jota myös suolakopsaksi kutsuttiin. Se on kudottu vinopunontaisesti kaksinkertaisilla 2,8 cm leveillä tuohinauhoilla eli saroilla eli siisnoilla. Nelitahokkaisen pullon korkeus on 29 cm ja pohjan sivu 9 cm.Tuohisessa tulpassa on pituutta 9 cm, josta 3 cm jää suun ulkopuolelle. Pohjan nurkat ovat voimakkaasti kuluneet, mutta kaksinkertainen kudelma on säilyttänyt suolat sisällä. Tällaista suolapulloa pidettiin vain matkoilla. Valmistusaika osuu vuosien 1880–1930 välille.Pieni suolapullo, kutsumanimeltään ”potti”, on nelinurkkainen ja tehty yksinkertaisilla tuohinauhoilla suorapunontaisesti. Pullon pesä on nelikulmainen, pyöreä kaula nousee pesäosan keskeltä ylös. Pullon suulla on pyöreä puutulppa, jonka päällä on ylöspäin kapeneva kahva, jossa reikä. Kokonaiskorkeus 8,0 cm. Hyvin tummaksi patinoitunut.Suolasarvi on valmistettu lehmän sarvesta. Ruutisarven tyyppinen, muodoltaan pyöreä ja suppilomainen. Suuaukon ympärille on sorvattu rengasuurros. Pyöreässä pohja-aukossa on naulaamalla kiinnitetty puupohja. Korkki vain puuttuu.Suolahuhmare on koivupuusta veistetty suolanhienontamiskaukalo, jonka sisus on kaiverrettu pallopintaiseksi. Sisällä on pyöreä luonnonkivi, jolla karkea vuorisuola hierottiin hienojakoiseksi. Kovassa käytössä kaukalon pohja on kulunut hyvin ohueksi. Kokoa kaukalolla on 26 cm x11 cm.Suolapullon vieressä on isä-Antin sotamuisto Uhtualta. Asemasodan aikana, 1943–1944, sotajermuilla oli aikaa puhdetöille. Suolasalkkarin seinät on veistetty yhdestä koivutukin pätkästä. Muotoillun taustakorotuksen keskellä on ripustusreikä. Kansi on kahden rautapiikin varassa kääntyvä ja muotoon leikattu. Koristekuviot ja teksti on tehty polttoraudalla kanteen ja sivuseiniin. Kuvassa oikealla on englanninpunainen suolasalkkari 1800-luvulta.Suolaan liittyy paljon kaikenlaisia uskomuksia, kuten että pahat henget karttavat suolaa. Suola siis suojelee pahalta. Suola on sopinut myös ystävyyden solmimiseen. Leipä ja suola ovat aina kuuluneet yhteen.Lähteet:
Kurlansky M. Suola: eräs maailmanhistoria 2007;
Kansalliskirjaston Finna-hakupalveluEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 27.3.2025.

Pellavakalpa ja häkilä

Kuvassa pellavaliinan päälle on aseteltu 119-piikkinen häkilä vuodelta1824, kaksi pellavakalpaa sekä sianharjaksista ja piestä tehty lyhytkarvainen pellavaharja. Seinällä komeilee Kiimingin Alakylän Naisosaston todistus 1.palkinnosta Kotoisten pellavatuotteiden näyttelyssä Haapavedellä vuonna 1937

Pellava (Linum usitatissimum) on yksivuotinen alle metrin korkuinen kuitu- ja öljykasvi. Pellava kuuluu maailman vanhimpiin viljelykasveihin. Suomessa pellavaa on viljelty 1500-luvulta lähtien viljelyn ollessa suurimmillaan 1700-luvulla, jolloin pellavakangas oli tärkeä vientituote Suomelle. Pellavan viljely loppui melkein kokonaan tekokuitujen keksimisen myötä, mutta viime aikoina sitä on alettu viljellä uudelleen. 1930 ja 1940-luvusta viljelyala on kutistunut murto-osaan.Pellavan korjuu ja muokkaus pellavalangaksi sisälsi perinteisin menetelmin tehtynä kymmenkunta työvaihetta. Seuraavassa käydään läpi käsityönä tehtyä korjuuta ja muokkausta.Pellava nyhdetään maasta juurineen ja kuivatetaan asettamalla pellavaniput eli kouraukset pellolla nojaamaan 60 sentin korkeudelle viritettyä riukua vasten, sen molemmin puolin, noin viikoksi. Riu`un tarkoituksena oli saada pellavat kuivumaan suorina nippuina.Kuivaamisen jälkeen pellavan siemenkodat eli sylkyt irrotettiin muusta kasvista perinteisesti rohkan avulla. Rohka on penkkiin kiinnitetty riipimislaite, jossa on kampamaisia rauta- tai puupuikkoja. Penkin päissä istuvat henkilöt löivät vuoron perään pellavanippuja rohkaa vasten, kunnes kaikki siemenkodat oli saatu irrotettua.Rohkimisen jälkeen pellavat piti liottaa vedessä, jotta kasvien pehmeät osat lahoaisivat pois ja jäljelle jäisi sitkeimmät kuidut. Kiimingin Alakylässä liotus tapahtui kylän yhteisillä pyykkirannoilla hitaasti virtaavassa vedessä. Liko syntyi, kun pellavaniput asetettiin joen kiviselle pohjalle ja kiviä päälle. Liotus kesti viikosta kahteen riippuen veden lämpötilasta. Likoamisastetta testattiin päivittäin lyömällä korsia veteen. Jos puuosa erkani, oli liko kypsä.Liotuksen jälkeen pellavaniput kuivatettiin ulkona ja sen jälkeen saunassa tai riihessä. Myöhemmin syksyllä, kun sopivaa aikaa oli, kuivatut pellavat loukutettiin. Loukuttaminen tarkoitti kasvin puumaisten tukisolukoiden eli päistäreiden rikkomista raskaalla pihtimäisellä puuloukulla. Pellavanippu asetettiin pihtien väliin ja saranoidulla loukun yläosalla hakattiin.Kuukauden esineinä ovat pellavan muokkauksen kolmeen viimeiseen työvaiheeseen, vitomiseen, häkilöintiin ja harjaamiseen käytetyt työkalut. Vitomiseseen käytettiin puista pellavakalpaa. Valokuvassa on kaksi pellavamiekkaa, molemmilla pituutta 62 cm. Toisen säilytyspaikka on ollut riihen orren alla, jossa savu on sen mustaksi muuttanut. Puumerkki ja vuosiluku 1872. Kalvalla kaavittiin loput päistäreet pellavanipusta kaapijan sylissä. Toinen tapa oli asettaa pellavanippu alustalle ja vedellä nippua kalvan alitse siten, että kädellä ja jalalla painettiin kalpaa nippua vasten. Häkilöinnissä pellava kammataan häkilällä, jolloin saadaan erotettua loput rohtimet hienoista ja pitkäkuituisista aivinoista. Pellavanippua vedetään rautapiikkisen häkilän läpi useita kertoja.Häkilöitäessä erottuvat pitkät ja pehmeät aivinakuidut karkeammista ja lyhyistä rohdinkuiduista. Aivinoista saadaan kehrättyä sileää, kiiltävää lankaa liinavaatteisiin ja paitakankaisiin, kun taas rohdinlangat ovat paksumpia ja karkeampia työvaatteissa.Pellavanmuokkauksen viimeinen vaihe on harjaus, jossa viimeisetkin rohtimet ja aivinakuidut erotetaan toisistaan sianharjaksista ja piestä tehdyllä lyhytkarvaisella harjalla. Pimeinä syys- ja talvikuukausien aikana pellavat kehrättiin langoiksi. Tähän puhdetyöhön tarvittiin rukkia.Kiimingin Alakylän Maamiesseura perustettiin Mikkosen talossa vuonna 1918. Toimialueeksi tuli Alakylän lisäksi Haipuskylä ja Tirinkylä. Ensimmäisinä toiminnanmuotoina oli maatalouteen liittyvä valistustyö. Kun seuran yhteyteen perustettiin vuonna 1935 Naisosasto, koulutus- ja kurssitoiminta monipuolistui entisestään suuntautuessaan naisia kiinnostaviin aiheisiin. Kankaankudontakurssit, kiertävä naiskäsityökoulu sekä pellavanviljelykilpailut saivat runsaasti osanottajia.Seuran alueen vanhat käsityöperinteet vahvistuivat entisestään. Tietoa, taitoa ja osaamista karttui. Tästä on todisteena Alakylän Naisosaston voitto Kotoisten pellavatuotteiden näyttelyssä Haapavedellä vuonna 1937. Palkintoina ojennettiin kunniakirja sekä pellavaloukku.Lähteet:
Vuorela Toivo: Suomalainen kansankulttuuri 1973
Kontion Maa- ja kotitalousseuran arkistoEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 29.4.2025.

Hiirennakki ja kaksi muuta loukkua

Entisinä aikoina vilja oli elinehto, jotta ihmispoloinen selvisi yli talven. Viljaa pidettiin usein talon arvokkaimpana omaisuutena. Oli luonnollista, että sitä tuli suojella kaikin tavoin niin sään kuin tuhoeläinten haittavaikutuksilta.Aitat rakennettiin usein korokerakenteiden päälle. Koroke eristi aitan maakosteudelta ja esti samalla pieniä vahinkoeläimiä pääsemästä viljan kimppuun, kun ne syksyllä palasivat laumoittain autioilta pelloilta. Jyrsijöitten torjunta näkyy myös vilja-aittojen oviin tehtyinä kissan kulkuaukkoina, jotka sahattiin usein oven alakulmaan.Kissat toimivat taloissa hiirenpyytäjinä ja siten talonpojan ravintovaraston puolustajina hyökkääjiä vastaan. Myös erilaisia loukkuja ja pyydyksiä viritettiin. Hiiren pyydystäminen loukulla olikin kovin helppoa, koska ne ovat uteliaita ja kiinnostuvat kaikesta uudesta.Kuukauden esineen esittelyssä on kolme erilaista hiirenpyydystä. Ensimmäisenä on paksurunkoinen loukkupyydys, jonka sisään on kairattu neljä syvää onkaloa. Puun sisälle onkalon perälle asetettiin syötti. Loukun virityslaite on valmistettu lenkeiksi taivutetusta metallilangasta.Viritys tapahtui siten, että metallisilmukka taivutettiin onkalon suulle ja pingotettiin tavallisella langalla. Hiiri joutui nakertamaan langan poikki päästäkseen käsiksi namipalaan. Langan katketessa virityslaite laukeaa ja hiiriparka saa hirttosilmukan kaulansa ympärille.Tämä hiirenpyydysmalli on ajateltu hiirille armeliaaksi ja tehokkuuteen on pyritty tekemällä pyydys sarjamalliseksi. Pyydys on kotitekoinen ja valmistettu 1890–1920 välisenä aikana. Valokuvassa vasemmanpuoleiset onkalot ovat pyyntikunnossa.Toinen pyydys on Pohjanmaalta. Tätä kutsuttiin killeriksi, killeröksi ja hiirennakiksi. Nakki oli yleisnimitys pienille loukkupyydyksille. Muotoiltuun puukalikkaan on veistetty kolo, jossa alimpana on katajainen kaari vastineena ja iskurina puolipyöreä puulaatta. Jousena on mustaa hevosen jouhta.Katajaisen kaaren sisällä on syöttitikku, jota kannattaa viritystikku ja naru. Puulaatan reunoihin saatettiin laittaa pieniä nauloja saaliin pitämiseksi pyydyksessä, mutta tässä iskurissa niitä ei ole. Kotitekoisen pyydyksen ikä asettuu ajalle 1850–1890.Kolmas pyydys on tuttuakin tutumpi. Tätä olen viritellyt lukuisia kertoja Mikkosen vanhan puolen pirtissä ja porstuassa. Aikaa on tosin kulunut liki 60 vuotta viimeisestä virityksestä. Hiirenloukku laukesi usein äänekkäästi yöllä ja saattoi siten herättää herkkäunisimman.Pyydystä kutsuttiin loukuksi, liskuksi tai satimeksi. Loukun osat ovat pohjalaatta, kansilaatta, seipäät, syöttilista, viritystikku ja sen nyöri, paino sekä perätappi (tässä naula). Hiiren astuessa lautojen välissä olevalle syöttilistalle painui lista alaspäin, jolloin ylälautaa kannattelevan viritystikun alapää irtosi syöttilistan päässä olevasta kolosta ja loukku laukesi.Ylälaudan päällä oli aina kivi lisäpainona. Veljeni Eero muisteli rakentaneensa tämän pyydyksen noin vuonna 1950. Mallina oli ollut isä-Antin nikkaroima paljon vanhempi loukku. Samanlaisia loukkuja oli käytössä useita, vain tämä kappale on säilynyt.Lähteet:
Rytkönen Ahti: Tuulastulilta ja karhumailta 1935
Kansalliskirjaston Finna-hakupalveluEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 15.5.2025.

Leipäjuuston paistolauta

Kuvassa vaaleanharmaan viilipytyn päällä on huttuvispilä sekä juustokehä taikamerkein varustettuna. Vieressä rautavanteellinen ja koristeveistetty paistolauta sekä Rauha-äidin juustolauta. Uuniluukun raosta kurottelee tikun nokassa ”mako”7

Juustoja on valmistettu ammoisista ajoista lähtien. Valmistustapa on pohjimmiltaan sama kuin tuhatkunta vuotta sitten, tekniikoissa on toki tapahtunut muutoksia. Ensimmäiset kirjalliset maininnat suomalaisesta juuston valmistuksesta ovat 1500-luvulta.Talonpoikaisen juuston valmistus alkoi siten, että padassa lämmitettiin tuoretta maitoa, jota yhteen juustoon tarvittiin 8–10 litraa. Juoksuttimena käytettiin puhdistettua, suolattua, kuivana säilytettyä juottovasikan juoksumahaa eli makoa. Sen käyttö oli kahdenlainen: se pantiin sellaisenaan juoksutettavaan maitoon tai sitä liotettiin vedessä, jota sekoitettiin maitoon. Jälkimmäinen tapa oli käytössä Mikkosella 1950-luvulla. Näin muisteli siskoni Raili. 1960-luvulla tulivat käyttöön synteettisesti valmistetut juuston juoksuttimet.Pataa hämmennettiin kauhalla tai huttuvispilällä ja kädenlämpöiseksi kuumentunut maito alkoi vähitellen juoksettua, kun kaseiini erkautui herasta. Padan pohjalle kertynyt aines kokoiltiin käsin puristeltuina möykkyinä kehään, pieneen nelikulmaiseen laatikkoon, missä paineltiin viimeiset herat irti. Puristettu juusto suolattiin ja pantiin orrelle tai juustohäkkiin kuivumaan. Näin syntyi varsinaissuomalainen kehäjuusto.Pohjanmaan ja Kainuun alueiden talonpoikaisen leipäjuuston teossa massa kokoiltiin ensin matalan pyöreän viilipytyn päälle, missä hera puserrettiin mahdollisimman tarkkaan pois. Tämän jälkeen juustomassa nostettiin juustolaudalle ja taputeltiin siinä isohkon leivän muotoiseksi.Lauta juustoineen tuettiin sitten kallelleen takkatulen loisteeseen paistumaan. Lautaa tarpeen mukaan käännettäessä juusto kypsyi tasaisesti kummaltakin puolelta. Tulen loisteessa pinnalle kihonnut rasva muodosti jäähtyessään reiättömän, konservoivan kerroksen, joka estää bakteerit tekemästä tuhojaan. Kuivattuna leipäjuusto saattoi säilyä hyvänä vuosikausia. Muinoin hyvinä maitokesinä juustoja tehtiin runsaasti ja nautittiin sitten talvella maidottomana aikana.Kuukauden esineen esittelyssä on kolme juustonpaistolautaa. Ensimmäisenä on puinen juustolauta, jonka ympärillä on matalan reunuksen muodostava rautavanne. Paistopinta on tehty yhdestä puusta. Taakse on kiinnitetty puutapilla kolmijalkainen teline, jonka varassa lautaa voitiin pyörittä takkatulen edessä. Lauta on kotikekoinen, halkaisijaltaan 28 cm ja nikkaroitu koivupuusta. Koivu olikin paras materiaali, sillä havupuisesta saattoi kihota makua juustoon.Toinen juustolauta on kauniisti kukka-aihein koristeveistetty. Pyöreän laudan takana on kolmijalkaisen telineen kiinnitystapin reikä. Itse teline on ajan saatossa kadonnut. Paistinlauta on tehty kahdesta osasta. Keskelle on syntynyt iso rako kuivumisen ja kutistumisen seurauksena. Halkaisija on 35 cm. Laudan taakse on veistetty omistajan monogrammi ja vuosiluku 1909.Kolmantena on esittelyssä Rauha-äidin pyöreähkö, puinen juustolauta, joka on tehty kahdesta erillisestä osasta. Juustolauta on paljossa käytössä reunoiltaan karstoittunut ja palanut. Laudan takana oleva kädensija on kiinnitetty lautaan rautanauloin. Kädensija sitoo erilliset paistinpinnan osat toisiinsa. Paistinlaudan suurin halkaisija on 35 cm. Käyttöaika osunee vuosien 1944 ja 1974 väliselle ajalle.Raili-sisko muisti vielä, kuinka 1950-luvulla Mikkosella kuivatut leipäjuustot tallennettiin jyvähinkaloon. Riihikuivan viljan seassa juusto säilyi erinomaisesti, vaikka koko talven. Parasta herkkua oli kuivatettu leipäjuusto, joka paloiteltuna keitettiin juustokeitoksi tai hiilloksella uudelleen käristettiin pehmeäksi. Käristettäessä syntyi mitä herkullisin maitorasvan tuoksu.Lähteet:
Vilkuna Kustaa, Mäkinen Eino: Isien työ 1953
Kansalliskirjaston Finna-hakupalveluEsine: Eino Mikkosen yksityiskokoelmaJuttu on alunperin ilmestynyt Rantapohjassa 5.6.2025.